 |
Pullisteluretoriikka on tunkeutunut kaikkialle. Työpaikoilla, kouluissa ja kauppakeskuksissa amerikkalaiset odottavat kaikkien kertovan heille, kuinka erityisiä, lahjakkaita ja tärkeitä he ovat. Käänteismaailmassamme heikoista on tullut vahvoja, jokainen revenneen kynsinauhan kestävä on ”rohkea” ja jokainen puolustusministeriön paperinpyörittäjä on sankari.
GloboCorpin inhimillisten resurssien osasto yrittää saada joka iikan vakuuttuneeksi omasta suunnattomasta merkityksestään yrityksen menestykselle. Jokaisen luovat kyvyt arvioidaan, ja jokainen työntekijä siivoojasta toimitusjohtajaan kykenee upeisiin työsuorituksiin. Hiljattain ilmestyneessä työn arvoa käsittelevässä kirjassaan Matthew B. Crawford väitti, että modernit suuryritykset vievät saavutuksiltamme arvon mielistellessään meitä ja puhuessaan niin kuin jokainen olisi jonkin sortin Einstein.
Oikeasti he kysyvät itseltään: ”Olenko kuumaa kamaa?”
Kauniit ihmiset ovat kelluvan maailmamme kirkkaimpia majakoita. Viehättävät mallit ja näyttelijät saavat osakseen enemmän ylistystä ja huomiota kuin kunniamitalien saajat. Ihmiset rakastavat teknologiaa, mutta käyttävät sitä ollakseen kuin tv-sarjan Kardashianin perhe. He parveilevat kuntosaleilla, mutta voima ja jäntevyys ovat sivutuotteita heidän halustaan olla haluttu. Rintalihakset ovat merkitsevät enemmän kuin kunnon penkkipunnerrus tai kyykky. Ketään ei kiinnosta, kuinka paljon Tatum Channing tai Brad Pitt nostavat penkistä, kuinka lujaa he juoksevat, mitä he osaavat rakentaa tai montako miestä he päihittäisivät taistelussa. Heitä ihaillaan, koska he ovat haluttavia.
Ennen vain nuoret naiset miettivät jatkuvasti haluttavuuttaan. Perinteisissä patriarkaalisissa yhteiskunnissa naisesta, jota kukaan ei halua vaimoksi, tulee vanhemmilleen taakka. Kelpaamattomasta naisesta ei koskaan voinut tulla äitiä tai kodin ylläpitäjää. Hän jäi pysyvästi riippuvaiseksi tyttäreksi tai riippumattomaksi, yksinäiseksi vanhaksipiiaksi. Naimaikäiset naiset pitivät viehättävyyttä korkeassa arvossa, ja vaikka viehätysvoima vähenee iän myötä, useimmat miehet haluavat edelleen mieluummin kauniin kuin ruman vaimon. Olipa se sitten opittua tai luontaista, monet naiset mielellään meikkaavat ja koristelevat itseään vaikuttaakseen nuorekkailta, hedelmällisiltä, naisellisilta ja vetäviltä.
Kuitenkin haluttavuudestaan kaikkein kiinnostunein nainen on portto, sillä hänen elantonsa riippuu hänen kyvystään houkutella miehiä kupeilleen.
Joku mainitsee vastaesimerkkinä miesten tavan koristella itseään, mutta sen motiivit ovat perinteisesti olleet erilaiset. Miehet koristautuivat näyttääkseen pelottavammilta tai ilmaistakseen arvoasemaansa. Samurait käyttivät poskipunaa, jotta heidän vihollisensa kunnioittaisivat heitä viriileinä vastustajina vielä heidän kuoltuaankin. He eivät ehostaneet itseään päästäkseen naimaan, vaan saavuttaakseen muiden miesten kunnioituksen.
Viime viikonloppuna miesstrippareista kertova elokuva tuotti 39,2 miljoonaa dollaria lipputuloina. Amerikka on muuttunut melkoisesti Flashdancen päivistä.
Kirjassani The Way of Men (2012) käytin bonoboja ja simpansseja esimerkkeinä verratakseni feminiinisesti orientoitunutta yhteiskuntaa maskuliinisesti orientoituneeseen. Ihmiset eivät ole aivan samanlaisia kuin apinat, mutta simpansseista ja bonoboista saa valaisevat vertauskuvat sille, mistä tulemme ja sille, mihin näytämme olevan menossa.
Bonobot elävät ylellisesti ja saavat helposti kaiken tarvitsemansa ravinnon. Naaraiden liittoumat ehkäisevät urosten aggressiivisuutta, ja urokset harvoin muodostavat kiinteitä ryhmiä. Urokset eivät tunne isiään, ainoastaan äitinsä. Seksi on, niin kuin eräs baarihuora kerran sanoi kaverilleni, ”niin kuin kättelemistä”. Homoseksuaalisuus on tavallista, sillä seksi on sosiaalista toimintaa jota kaikki harrastavat kaikkien kanssa. Se ei liity lisääntymiseen: seksi on kahdenkeskistä masturbaatiota ja hauskanpitoa. Seksi on merkittävä osa bonobojen elämää. Bonoboja väitetään rauhallisiksi, ja vaikkei se välttämättä pidä täysin paikkaansa, ne ovat ehdottomasti matrilineaarisia ja poikkeuksellisen kiimaisia.
Simpanssit muodostavat patriarkaalisia metsästysryhmiä. Urokset pitävät yhtä, ja naaraat siirtyvät ryhmästä toiseen. Seksi tähtää lisääntymiseen. Homoseksuaalisuus on harvinaista. Urokset hallitsevat naaraita ja hierarkian huipulla olevat urokset hallitsevat koko ryhmää.
Amerikasta on nopeasti tulossa ”bonobojen masturbaatioyhteiskunta”, joka keskittyy nautintoon ja palvelee pääasiassa naisten intressejä. Yhä useamman miehen kasvattaa yksinhuoltajaäiti, ja miehiä estetään järjestäytymästä ilman naisten valvontaa. Seksi on sosiaalista, ja useimmat aiemmin miesten tekemistä raskaista ja vaarallisista töistä on joko automatisoitu, tehty riskittömiksi tai ulkoistettu maihin joissa ihmiselämä on halpaa. Naiset ja kunniattomat miehet tukahduttavat miehisen aggression loputtomilla lakipykälillä ja oikeusjutuilla, ja pahat pojat joilla ei ole varaa kalliiseen asianajajaan potkaistaan miljardien dollarien vankilateollisuuteen, joka ylpeilee maailman korkeimmalla vankimäärällä.
Bonobojen masturbaatioyhteiskunnassamme paneminen on yksi harvoista miehille sallituista asioista, joka saa heidät tuntemaan itsensä miehiksi.
Monet tuntemani kirjoittajat ovat arvostelleet ”huippuviettelijöitä” ja ”pelimieskulttuuria”. Koska useimpien miesten ei sallita tehdä suunnilleen muuta miehekästä kuin kuksia, oma asenteeni on myötämielisempi. Se, mitä monet kutsuvat pelimieskulttuuriksi on eräänlaista siirtymämaskuliinisuutta. Se on pohjimmiltaan itsevarmuuskoulutusta nuorille miehille, joiden on aina pitänyt kysyä äidiltä lupaa.
Miehekkyys on vähän niin kuin lahjakkuus. Jotkut miehet ovat lahjakkaampia kuin toiset, mutta kuten mitä tahansa lahjaa, miehekkyyttäkin on jalostettava ja kehitettävä päästäkseen millään lailla vaikuttaviin tuloksiin. Yksinhuoltajaäitien tai ylihuolehtivaisten vanhempien kasvattamat ja koulujärjestelmän feministisen aivopesun läpikäyneet pojat eivät ole koskaan olleet kovien miesten ohjauksessa tai koulutuksessa. Tossun alla olevalle pojalle ei voi vain antaa tutkintotodistusta ja odottaa hänen osaavan sylkäistä kuin Clint Eastwood.
Puhuessaan pelimieskulttuurista miehet lapioivat pois paskaa, jota järjestelmä puhuu pojille tytöistä. Se urakka täytyy tehdä. Jos tavallinen nuori mies uskoo viralliseen hölynpölyyn seksistä ja ihmissuhteista, kunnolliset tytöt käyttävät ja hyväksikäyttävät heitä koko loppuelämän. Purkaessaan feministisiä sukupuolimyyttejä monet miehet alkavat pohtia, mitä mieheys oikeasti tarkoittaa. Se on tärkeä kysymys. Tämän päivän kulttuuri-ilmapiirissä tussun jahtaaminen tuntuu kuitenkin olevan turvallisempi pitkän tähtäimen elämänvalinta. Juuri tässä kohtaa hyvä väline muuttuu huonoksi päämääräksi.
Kirjailija Andy Nowicki kirjoitti joskus, että jos miehet todella haluavat kaivaa maata matriarkaatin alta, heidän pitäisi lopettaa paneminen. Hänellä lienee omat (todennäköisesti uskonnolliset) syynsä sanoa niin, mutta minusta hän ei ole aivan väärillä jäljillä.
Feminististen ja globalististen kaitsijoidemme kannalta olisi aivan loistavaa, jos nuoret miehet – vaarallisin ja pontentiaalisesti kumouksellisin ryhmä missä tahansa sivilisaatiossa – voisi pitää täysin pillun pauloissa. Vaikka se saattaakin tuntua vallan näyttämiseltä (sopivasti täysin harmittomalla tavalla), valjastaessasi kaikki voimavarasi naisten houkuttelemiseen olet vain vibraattori. Jos lihaksesi on tarkoitettu vain esiteltäviksi, jos kaikki mitä teet on tarkoitettu lisäämään viehätysvoimaasi, esität naisen roolia. Jos miehuutesi riippuu siitä, kuinka monta naista saat vieteltyä, olet pelkkä gigolo.
Niin kuin Hunter S. Thompson huomautti, seksi on hauskinta amatööreille. Se on mahtavaa, kun on nuori, hyvännäköinen, naiivi ja huoleton – mutta ”vanhat huorat eivät paljon kikattele.”
Mark Simpson oli tajunnut tämän lanseeratessaan termin ”metroseksuaali” vuonna 1994. Metroseksuaali ei välttämättä ole gay tai pramealla tavalla feminiininen – ihmiset vain tulkitsivat termiä siten. Simpsonille metroseksuaali on ”peilaaja”, jonka suurimmat narsistiset huolenaiheet ovat nautinnon saaminen ja oma ”haluttavuus”. Hän voi olla rakastunut itseensä, mutta sekin on pinnallista rakkautta. Hän piittaa enemmän ulkonäöstään ja panotaidoistaan kuin maineestaan ja kunniastaan. Se on porton turhamaisuutta.
Hugh Hefner oli reilusti edellä aikaansa. Juuri homomiehet olivat bonobo-elämäntyylin pioneereja en masse. Kun nykyiset pelimiehet olivat vasta leikkikoulussa, homot harrastivat seksiä tunteakseen itsensä haluttaviksi, saadakseen hyväksyntää, perustivat itsetuntonsa partnerien määrään ja seksikkyyteen. Homoseksuaaliset miehet hylkäsivät perinteiset miesroolit ja kanavoivat kaiken miehisen aggressionsa seksiin seksin vuoksi. Heidän mieskuvastaan tuli itsetyydytyksen välikappale – bodattu Tom of Finland -karikatyyri, maskuliininen muoto ilman tarkoitusta, kunniaa tai hyvettä. Koska olivat miehiä, homoseksuaaliset miehet rakensivat kulttuuriset puitteet miesten esineellistämiselle samalla tavalla kuin miehet ovat aina esineellistäneet naisia.
Koebonoboina homot kohtasivat porttouden kääntöpuolet. Kokenut viettelijä sai väistämättä kourallisen sukupuolitauteja, ja AIDS käytännössä pyyhki pois kokonaisen sukupolven ”seksuaalisesti vapautuneita” miehiä. Monet maksoivat myös kovan psykologisen hinnan. Haluttavuus on huume, ja siihen jää koukkuun. Jos sen asettaa korkeimmaksi arvoksi, siitä tulee identiteetti. Yksi ongelma – ja tämä on aina ollut naisten kirouksena – on se, että seksuaalinen vetovoima on yhteydessä pariutumisviettiin ja korkeimmillaan nuorissa yksilöissä. Miehet ikääntyvät miellyttävämmin kuin naiset, mutta useimmat seksuaalisella vetovoimallaan kauppaa käyvät miehet eivät voi nauttia itsevarmasta, turvallisesta keski-iän miehuudesta esi-isiensä tapaan. Kuten homot ja filmitähdet, monet nykypäivän pelimiehetkin epäilemättä käyttävät alituiseen steroideja ja Viagraa ja lopulta uskottelevat itselleen, että Kenny Rogersin tyylinen kasvojenkohotus näyttää paremmalta heillä kuin Rogersilla. (Turha toivo, kaverit. Näytätte sen otettuanne vain vanhoilta lesboilta, jotka eivät voi räpyttää silmiään.) Liian paljon seksuaalista hyväksyntää kaipaavassa miehessä on tietyn ikävaiheen jälkeen jotakin erityisen epätoivoista, surullista ja arvotonta.
Mikä pahinta, heteromiehet eivät toimi mies- vaan naismarkkinoilla, joten biologisesti he ovat huonossa asemassa. Pelimiesteoreetikko Heartiste kirjoitti hiljattain blogissaan eräästä internetin seuranhakupalvelusta, jossa kaksi parhaimman näköistä miestä sai yhteensä 50 viestiä naisilta, kun taas parhaimman näköinen nainen sai 536 viestiä miehiltä samassa ajassa. Sillä pelikentällä ei ikinä saavuteta tasapainoa, mutta pelimieskulttuurin suosio kasvaa, koska miehet ovat huomanneet epäsuhdan ja haluavat kasvattaa mahdollisuuksiaan.
Hyvännäköiset miehet, joilla on pelimiestaitoja, saattavat pärjätä avuillaan suurimman osan elämästään ja päätyvät korkeisiin partnerilukuihin. Pieni vähemmistö miehistä on aina ollut elostelijoita, ja joillekin se todennäköisesti sopii hyvin. Jotkut katuvat valintojaan jälkeenpäin, jotkut toiset eivät kadu.
Ongelmana ei ole muutamien pelimiesten kohtalo, vaan se, mitä tapahtuu yhteiskunnalle jossa kaikki haluavat olla pelimiehiä. Elostelu oli joskus kapinallista, mutta nykyään se alkaa yhä enemmän kuulua asiaan. Kun seksi ja haluttavuus ovat yhteiskunnan korkeimmat arvot, mitä tapahtuu kahdelle kolmasosalle ihmisistä?
Lihasta ei saa demokraattista. Haluttavuus ei jakaannu tasan sen enempää kuin voima, koko tai älykkyys. Maailma on täynnä lihavia ja rumia ihmisiä. Osaansa voi parantaa ruokavaliolla, kuntoilemalla ja siistillä ulkoasulla – ja niin pitääkin – mutta sialle ei voi laittaa loputtomasti huulipunaa. Jotkut eivät vain ole kovin hyvännäköisiä. Itse asiassa monet näyttävät vastenmielisiltä. Joidenkin pitäisi varmaankin pysytellä kokonaan pois päivänvalosta, etteivät pikkulapset pelästy.
Naiset ovat aina olleet tietoisia kauneuden luonnollisen hierarkian julmasta elitismistä. Yhteiskunnissa, joissa muita hyveitä pidettiin korkeammassa arvossa, he saattoivat keskittyä hartauden harjoittamiseen tai yksinkertaisesti olemaan hyviä äitejä. Kun naiset ”vapautuivat seksuaalisesti”, jotkut feministit (yleensä lihavat ja rumat sellaiset) uskoivat, että sosiaalinen muokkaus antaisi kaikille ruusunpunaiset silmälasit, joiden läpi jokainen pöhöttynyt harppu näyttäisi Heather Locklearilta. Jos barbie-nuket vain olisivat realistisempia tai meidät pakotettaisiin katsomaan sairaalloisen lihavia ihmisiä televisiosta, jäätelöämpäreihin vuotaisi vähemmän kyyneleitä. He painostavat ”hyväksymään lihavat” ja hokevat, että ”iso on kaunista”. Kun se ei toimi, he vyöryttävät päällemme kliseitä ja yrittävät saada meidät uskomaan, että kauneus on joko katsojan silmissä tai ”sisäistä”. Saatamme suhtautua heihin alentuvasti tai hienotunteisemmin, mutta kuvitelma, että jokainen on yhtä kaunis on yhtä järjetön ja valheellinen kuin kuvitelma, että jokainen on Einstein.
Kukaan ei halua paksupohkeista Barbie-nukkea, ja naisten esineellistämisen lopettaminen on bonobojen masturbaatioyhteiskuntamme hengen vastaista. Andrea Dworkin hävisi, ja yhä useammat teinitytöt katselevat kovaa pornoa oppiakseen, kuinka ottaa suihin kuin ammattilainen. Käydessäni salilla näen nuoria kundeja, jotka eivät ole siellä nostaakseen paremmin tai saadakseen kokoa. he noudattavat rutiineja kehittääkseen vartalon jolla ”saa mimmejä”. Mimmit puolestaan käyvät solariumissa, hankkivat silikonirinnat ja yrittävät näyttää strippareilta. Kalifornialaisessa high schoolissa opettava ystäväni kertoi, että koulun halloweenjuhlat piti peruuttaa, koska oppilaat eivät enää halunneet pukeutua pelottavasti tai söpösti. Niin pojat kuin tytöt käyttivät tilaisuutta verukkeena tulla kouluun melkein alastomina.
Ennen ihmisillä oli säädyllisiä tavoitteita. He halusivat perustaa perheen. He halusivat olla hyviä työntekijöitä. He halusivat olla hyviä kansalaisia, hyviä kristittyjä, hyviä ihmisiä. Nyt jokainen haluaa olla pelimies tai pornotähti. Jokainen haluaa olla apina, jota vasten kaikki muut apinat haluavat hinkata itseään.
Kutsumme näitä matrilineaarisia hinkkauskekkereitä ”edistykseksi” ja etsimme moraalista pelastusta kierrätyksestä.
Seksi voi olla luonnollista ja se on varmasti hauskaa, mutta se on vain yksi osa elämää. Seksiä elämän ainoana merkityksellisenä asiana pitävä yhteiskunta on irvokas ja rappeutunut, ja useimmille ihmisille se tuottaa enemmän tyhjyyttä kuin hekumaa.
Terveissä patriarkaalisissa järjestelmissä miehet ponnistelevat saavuttaakseen toisten miesten kunnioituksen ja ihailun. He pyrkivät osoittamaan voimansa, rohkeutensa ja kyvykkyytensä toisilleen. Miehet tuntevat ylpeyttä, kun heidän tiedetään pystyvän hallitsemaan ruumistaan, toimintaansa ja ympäristöään. He haluavat että heidät tunnetaan teoistaan, ei pelkästään siitä kuinka hyvin tai ketä he panevat. Eivätkä he varmasti tuhlaa aikaansa miettimällä, kuinka voisivat saada bimbojen päät pyörälle.
Jossakin päin maailmaa, kun mies on valmis ottamaan vaimon, hän vain valitsee sellaisen ja kidnappaa hänet. Ennen miehet menivät naimisiin ja laittoivat elämänsä järjestykseen. Se tuntuu terveemmältä elämänvalinnalta nähtyäni toisen vaihtoehdon.
Katselin äskettäin Tarkkailuasema Restrepon, dokumenttielokuvan Afganistanissa taistelevista sotilaista. Siinä oli kohtaus, jossa amerikkalaiset joutuivat neuvottelemaan paikallisten kylänvanhimpien kanssa. Kylänvanhimmat olivat haudanvakavia vanhoja ukkoja, joiden pitkät parrat oli värjätty hennalla kirkkaanpunaisiksi.
”Liittolaisillamme” imperiumien hautausmaalla on omat ongelmansa. He paskovat kämmeniinsä ja raiskaavat pikkupoikia. Heidän tavoissaan on parantamisen varaa.
Kuitenkin, katsellessani heidän totisia silmiään pohdin, oliko kukaan heistä pahemmin miettinyt, onko hän ”kuumaa kamaa” vai ei?
Jack Donovan (s. 1974) on yhdysvaltalainen kirjailija ja journalisti. Hänen tuotantoaan ja ajatuksiaan on käsitelty Sarastuksessa aiemmin täällä ja täällä. Donovanin blogi löytyy osoitteesta http://www.jack-donovan.com/axis/. Oheinen kirjoitus on ilmestynyt alun perin Alternative Right -verkkolehdessä vuonna 2012.
No comments:
Post a Comment
Your comment will appear after it has been checked for spam, trolling, and hate speech.