Eräs viisas mies lausui kerran (luultavasti istuessaan lootusasennossa kiven päällä), että mikään ei ole niin vaikea ennustaa kuin tulevaisuus.
On tosiaan melko turhaa edes yrittää ennustaa tulevaisuutta, paitsi ehkä kaikkein yleisimmällä makrotasolla, jolla voimme luottavaisin mielin sanoa vaikkapa että ”aurinko nielaisee lopulta maapallon”, ”suurvallat romahtavat” tai ”demokratia on (ei niin kovin) pitkän päälle mahdotonta”.
Mutta vaikkei ostamaansa totuutta voi yleensä palauttaa myyjälle, tulevaisuuden ennustaminen tai ainakin sen yrittäminen on vaivan arvoista. Se nimittäin auttaa kehittämään eräänlaista tarkkaavaista tietoisuutta, joka saattaa jonakin päivänä saada meidät ottamaan oman kohtalomme ohjat haltuumme pelkän passiivisen hyväksynnän sijaan – seikka, jossa oikean ihmisen ja pelkän eläimen välinen ero kiteytyy.
Yksi asia, joka erottaa vaihtoehto-oikeiston kaikista muista poliittisista ja ideologisista liikkeistä on valmiutemme pohtia aina yhtä arvaamatonta tulevaisuutta – mikä puolestaan on vain uusi lisäsyy sille, miksi olemme lopulta kaikista ideologioista humanistisin.
Marxismi muotoutui – Hegelin kautta – eräänlaiseksi sekulaariksi millenialismiksi. Siihen kuului passiivinen usko tulevaan taloudelliseen utopiaan. Sen uudessa, punavihreässä versiossa tämä pöyristyttävä futurologia on näivettynyt utuiseksi laimean optimismin tilaksi, joka on täysin riippuvainen yhä pahenevasta älyllisestä ghettoutumisesta ja todellisuuden kieltämisestä.
Konservatiivien futurologia puolestaan on menneisyyttä vedettynä amerikkalaisen valtavirtaoikeistolaisen filtterin läpi – periaatteessa siis 1950-luku rakettirepuilla ja meksikolaisilla höystettynä.
Tarkkaan määritellyt ennustukset tulevaisuudesta eivät luultavasti käy toteen. Siitä huolimatta ainoastaan vaihtoehto-oikeisto on tätä nykyä valmis ottamaan vakavasti kantaa tulevaisuuteen. Mitä kristallipallomme siis näyttää?
Ensinnäkin me vaihtoehto-oikeistossa olemme itse eräänlainen makroennuste: koko liikkeemme perustuu ideaan, että politiikka (ja siten historia) palaa ennen pitkää identitaariseen perustaan, ja että paluuseen sisäänrakennetut konfliktit puolestaan synnyttävät erilaisia keskenään kilpaileva hierarkioita, jotka lopulta kaatavat egalitarismin valheen.
Tämä yleisennuste ei ole vaihtoehto-oikeiston lyhyen historian aikana osoittautunut vääräksi. Päinvastoin! Yhteiskunnissa olot ovat kehittyneet – ja kehittyvät edelleen – yhä identitaarisempaan suuntaan. Mitä enemmän modernin globalistisen lännen mekanismit tukahduttavat kansallisia ja etnisiä identiteettejä, sitä enemmän ne nousevat ruohonjuuritasolla esiin.
Kyseessä ei siis ole edes ideologioiden välinen konflikti. Pohjimmiltaan vastakkain ovat ihmisyys ja talous, ihminen ja koneisto. Eräitä naruista veteleviä eliittejä lukuunottamatta vain pieni vähemmistö henkisesti sairaita valkoisia haluaa länsimäisella globalismilla palsamoitua monikulttuurista, universalistista, egalitaristista maailmaa.
cannibalKyseessä ei ole edes varsinainen tulevaisuudenvisio, vaan silkka materiaalinen seuraus ihmiskunnan ensimmäisen jälkimalthusilaisen talousjärjestelmän sisältämistä rajoituksista. Järjestelmän käyttövoimana on liian laajalle levinnyt kapitalistinen järjestelmä, jonka tuotot ovat peruuttamattomassa laskussa, ja joka yrittäessään palata kunnian päiviensä satumaisiin voittoihin ja nopeaan laajentumiseen päätyy syömään itse itsensä.
Lyhyesti sanottuna: nykyvasemmisto vain ripustautuu erilaisiin pohjimmiltaan taloudellisiin ilmiöihin – feminismiin, syntyvyyden rajoittamiseen, löysään rahapolitiikkaan, ulkomaisiin sotaretkiin, ”hyvinvointivaltioon”, kaiken kuoliaaksi säätelyyn, massamaahanmuuttoon ja niin edelleen. Kaikkia näitä ilmiöitä ylläpidetään, koska ne toimivat keinotekoisina ja lyhytaikaisina taloudellisina piristysruiskeina ja kannattavuuden väliaikaisina ylläpitäjinä – vakavan ja pitkäaikaisen sosiaalisen ja taloudellisen vahingon hinnalla.
Vaihtoehto-oikeistolla on muita parempi ennakointikyky ja valmius ainakin yrittää hahmottaa tulevaisuutta pelkän vaalikausien syklin tuolla puolen, joten me kykenemme näkemään ainakin hämärät ääriviivat siitä jyrkänteestä, jonka reunan yli yhteiskuntamme ovat liukumassa.
Jo pelkkä monikulttuurisuuden kasvu ympäri Eurooppaa ja jopa Amerikassa (eli ns. globaalin imperiumin kahdessa keskuksessa) on antanut huomattavan nosteen identitaariselle politiikalle, kuin myös lukemattomille muille globalismin vastaisille liikkeille ympäri maailmaa.
Miksi muuksikaan voisimme nimittää esimerkiksi Britannian UKIPia ja Ranskan Front Nationalia tai amerikkalaisäänestäjien etnistä jakautumista? Tai koko Donald Trump – ilmiötä, puhumattakaan ISISistä, Boko Haramista, useista latinalaisessa Amerikassa nousevista bolivaarisista liikkeistä tai BJP:n ylivoimasta Intiassa
Todellisuudessa globalistinen länsi sisälsi vakaiden ja valkoisten valtioiden ytimen, jolla oli puskurinaan afrikkalaisia puolisiirtomaita ja etelä-amerikkalaisia pikkudiktatuureja. Järjestelmää hyödytti myös kilpailevien järjestelmien (Kiina ja Neuvostoliitto) sanelutaloudesta johtuva verrannollinen heikkous. Sellainen oli maailma vuonna 1970. Nuo olosuhteet ovat jo kauan sitten väistyneet.
Mitä massamaahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen tulee, vasemmiston väitteet sen taloudellisesta siunauksellisuudesta ovat toki osittain päteviä. Hyödyt liittyvät väestönkasvuun ja huoltosuhteen paranemiseen [suom. huom: tämä saattaa pitää paikkansa Yhdysvalloissa, mutta Suomessa maahanmuutto Euroopan ulkopuolelta ei todellakaan paranna huoltosuhdetta, eli työssäkäyvien osuutta kokonaisväestöstä, vaan huonontaa sitä entisestään], lisääntyneeseen kulutukseen ja hyödykkeiden kysyntään, kiinteistöjen hinnan nousuun, tuottamattomien ja siten taloudellisesti kyseenalaistamattomien työpaikkojen syntymiseen julkiselle sektorille (koulutukseen, sosiaalialalle, poliisiin ja vankiloihin jne.) sekä hallinnon haluun lisätä velanottoa ja tuhlausta.
Tällaisia talousvaikutuksia voidaan aivan oikeutetusti verrata Rooman päätökseen käyttää barbaarien joukkoja rajojensa valvontaan myöhäisantiikin aikana. Kaikki edut ovat hyvin tilapäisiä ja johtavat valtaviin, pitkäkestoisiin ja tuhoisiin seurauksiin. Maahanmuuton taloudelliset ”hyödyt” ovat vain alkupala Lännen autokannibalistisissa orgioissa.
Mitä tapahtuu, kun lyhytaikaiset edut haihtuvat ja pitkän tähtäimen haitat alkavat näkyä ja tuntua?
Makrotasolla kehityskaari on selvä, samoin kuin se tosiasia että nykyinen kurssimme on lukittu. Toimenpiteet, joilla kurssia voitaisiin muuttaa ja tilanne korjata ovat varsin radikaaleja eikä niitä ole mahdollista toteuttaa nykyisen sosiaalidemokraattisen järjestelmän, intressiryhmien hauraiden sopimusten ja jälkikristillisen, elitason veltostuttaman länsimaisen moraalin puitteissa.
Paras todiste tästä on tilanne Euroopan etelärannikolla, missä pakolaislaumojen maahantuloa ei ainoastaan sallita, vaan sitä aktiivisesti edistetään. Useiden EU-maiden laivastot toimivat käytännössä lautturipalveluina, koska maahantunkeutujien pysäyttäminen vaatisi hieman epämukavuutta ja raakaa voimaa.
Vastaavina esimerkkeinä voidaan pitää Amerikan niin sanottuja ”turvakaupunkeja” [Yhdysvalloissa ja Kanadassa sijaitsevia kaupunkeja, joissa viranomaisilla ei ole oikeutta tarkistaa henkilön maahanmuuttostatusta ja edellytyksiä maassa oleskeluun, suom.huom.] tai naurettavaa farssia Calais’n kaupungissa Ranskassa, jossa Eurooppaan päässeet paperittomat pyrkivät kohti vielä leveämpää elämää Britanniassa.
sinkNiin paljon kuin yleinen mielipide kannattaisikin pakolaisinvaasion laittamista kuriin kovalla kädellä, se ei ikävä kyllä ole vielä valmis hyväksymään rajojen suojaamisen seurauksia. Tämän suorana seurauksena ovat tuhannet ”tragediat” joita tapahtuu Välimerellä aina kun jokin yli äyräidensä ahdettu ruosteinen purkki uppoaa ennen kuin EU:n kuljetuspalvelu ehtii hätiin.
Mikroennuste: niin kauan kuin fraasia ”tragedia” käytetään aina kun kansanvaeltaja kuolee yrittäessään tunkeutua Eurooppaan, invaasio länteen jatkuu.
Mutta yllämainitut radikaalit toimenpiteet vaativat muutakin kuin hieman paatuneempaa asennetta yhteiskuntiimme pyrkiviä onnenonkijoita kohtaan. Ne vaativat samaa jo täällä olevia kohtaan – väestönosia, jotka muodostavat nopeasti kasvavan demografisen aikapommin. Vaikka rajat saataisiin kiinni (mikä ei selvästikään tapahdu aivan heti) väestönlaadun huonontumisen ja kasvavien etnisten ristiriitojen perusongelma on ja pysyy.
On siis kysyttävä seuraavaa:
Voimme luottaa siihen, että mikä tahansa yhteiskunta, vaikka kuinka rappeutunut ja kieroutunut, ryhtyy uhattuna ollessaan aina jonkinlaisiin itsesäilytystoimiin.
Rooman valtakunta ja sen tynkäperillinen Bysantti osoittivat sitkeää valtiollista elinvoimaa. Molemmat kamppailivat pitkään ja ankarasti säilyttääkseen mahtinsa ennen lopullista romahdustaan.
Myös taantuvien länsimaiden toiminnassa näkyy samanlaisia piirteitä. Lisäksi länsimaiden ylivoima muuhun maailmaan nähden on niin valtava, että ne saattavat jopa ottaa itseään niskasta kiinni ja säilyttää globaalin etulyöntiasemansa, vaikkakin eri muodossa kuin nykyään.
Lännen mahdollisuudet voidaan karkeasti jakaa kahteen eri vaihtoehtoon: valkoinen vallankumous tai argentinisaatio. Molemmat termit vaativat avaamista, mutta niiden edustamien mahdollisuuksien ulkopuolella on odotettavissa vain hidasta hiipumista, valloittajien jalkoihin jäämistä ja lopulta sukupuutto.
Valkoisen vallankumouksen ajatus on länsimaiden eri selviytymisvaihtoehdoista tutuin. Se tarkoittaa yksinkertaisesti valkoisten massiivista rodullista heräämistä, joka johtaa valkoisten etujen määrittelemiseen ja niiden edistämiseen poliittisin keinoin.
Tämän vaihtoehdon suurin ongelma on, että nykytilanteessa se vaatii käynnistyäkseen valkoisten valtioiden kyllästämistä ei-valkoisilla maahanmuuttajilla. Amerikan tapauksessa se mahdollisesti vaatii valkoisten jäämistä vähemmistöön. Tämä johtuu muun muassa juutalaisten vaikutusvallasta Amerikassa, kristinuskon universalismista, ”valkoisesta syyllisyydentunnosta”, rodullisen eristäytymisen suhteellisesta helppoudesta, Amerikan vauraudesta, verraten heikosta keskushallinnosta jne.
FistEuroopassa valkoisen vallankumouksen todennäköisyyttä taas vahvistaa juutalaisen ja kristillisen vaikutuksen suhteellinen heikkous ja uhan alla olevien populaatioiden voimakkaampi ja syvemmälle juurtunut etninen identiteetti, sekä muslimimaahanmuuttajien perustavanlaatuinen vihamielisyys ja sopeutumattomuus. Taloudellisista tekijöistä puhumattakaan. Näin ollen vaikuttaa siltä, että elinkelpoinen valkoinen vallankumous olisi Euroopassa mahdollinen paljon aiemmin kuin Amerikassa.
Tämä on tärkeää, sillä myöhään tapahtuva valkoinen vallankumous kohtaisi lisäesteitä. Tulevaisuuden Amerikan kuvitteellisessa skenaariossa, jossa valkoiset ovat vähemmistö ja heidän vaikutusvaltansa uhanalainen, valkoisen rotutietoisuuden nousu kohtaisi vastustajia. Se manaisi esiin epävakauden, kaaoksen, ja taloudellisen romahduksen haamut. Tämä saataisi viedä liikkkeeltä kannattajia, varsinkin laiskanpulskeita keskikuokan valkoisia.
Lännen perusongelma on sen asema globaalin talouden keskipisteenä, mikä rajoittaa radikaalilla tavalla sen mahdollisuuksia edistää omia identitaarisia etujaan. Paras esimerkki tästä on luultavasti Iso-Britannia.
Britannian jälkiteollinen talous perustuu nyt finanssipalveluihin (pankkitoimintaan, vakuutuksiin, osakekeinotteluun, rahanpesuun jne.) Lontoon Cityssä. Näin ollen Britannia on riippuvainen hyvistä suhteista Lähi-idän öljysheikkeihin ja Kansanyhteisön maihin. Valkoinen vallankumous vaikuttaisi kielteisesti sen merkittävään ei-valkoiseen väestöön ja vahingoittaisi vakavasti Britannian taloudellisten suhteiden verkostoa. Äkilliset taloudelliset haittavaikutukset toimisivat käänteisenä kannustimena monille briteille ja saisivat heidät vastustamaan ja pitämään yllä monikultturismia, huolimatta kasvavasta henkilökohtaisesta tyytymättömyydestään sitä kohtaan.
Laadukkaita vientituotteita tuottavat Keski-Euroopan maat kuten Saksa ovat vähemmän haavoittuvia. Tästä syystä voimme odottaa Britannian tulevan jälkijunassa Euroopan identitaarisessa heräämisessä.
Argentinisaatio: verraten yleisen näkemyksen mukaan Amerikan (ja muiden länsimaiden) kehitys vastaa karkeasti Brasilian jo läpikäymää muutosta. Toisin sanoen rotuerot katoavat ja niiden tilalle tulevat hienovaraisemmat aste-erot, mikä estää valtiota polarisoitumasta kokonaan ja mahdollistaa löyhän yhteisöllisyyden tunteen. Vaikka ilmiö onkin jossain määrin todellinen, se on kuitenkin suurilta osin fantasiaa, jonka tarkoitus on kätkeä Brasilian hyvin todellinen etninen jakautuminen.
Amerikka tuskin saavuttaa samanlaista vastakkainasetteluja välttelevää ja aste-eroihin perustutuvaa rotutilannetta, koska rotuerot ovat niin syvälle juurtuneet ja politisoituneet. Pääasiallista eroa valkoisten ja mustien välillä käytetään nykyään myös sapluunana, jolla luodaan uusia vastakkainasetteluja valkoisten vahingoksi: hispaanot vastaan valkoiset, juutalaiset vastan valkoiset, aasialaiset vastaan valkoiset.
Argentine boyNämä jakolinjat tuskin katoavat, mutta sen sijaan että valkoiset päätyisivät voimattomaksi ja halveksituksi vähemmistöksi, on todennäköisempää että valkoinen väestö säilyttää valta-asemansa mutta menettää osan puhtaudestaan. Suunnilleen näin tapahtui Argentiinassa, ja siksi ”Argentiina on valkoinen” – meemit ovat niin hauskoja.
Yhdysvalloissa jotkut valkoiset ovat jo osittain sekoittuneet ei-valkoisten ryhmien, kuten juutalaisten, hispaanoiden, Amerikan intiaanien jne. kanssa. Tulevaisuudessa saattaa hyvinkin käydä niin, että sekä valkoiset että ”vaaleat” hispaanot, juutalaiset, jotkut Lähi-Idästä peräisin olevat ryhmät sekä vaaleimmat mulatit ja mestitsit saattavat hyvinkin mieltää itsensä valkoisiksi ja siten kasvattaa hallitsevan ja statukseltaan korkean ryhmän kokoa entisestään. Valtaosa Yhdysvaltojen hispaanoista ja myös arabeista ovat kristittyjä, mikä tarjoaa ylimääräisen kannustimen. Ns. transrotuisuus, joka tänä päivänä koskee lähinnä omasta ainutlaatuisuudestaan haltioituneita valkoisia, saattaa jopa alkaa kulkea vastakkaiseen suuntaan.
Hieman vähemmän puhtaan – jotkut sanoisivat ”saastuneen” – valkoisen identiteetin ylläpitäminen voisi tarjota amerikkalaisen identiteettipolitiikan ristiriitoihin verraten stabiilin dialektisen ratkaisun, joka ei vaatisi suoraa valkoisten kansannousua, vakavia rodullisia repeämiä tai osavaltioiden eroja ja sisällissotia, jotka veisivät Amerikalta kaiken sen globaalin vallan.
Ottaen huomioon miten suuria taloudellisia ongelmia ja inhimillistä kärsimystä ankaran puhdasoppinen rodullinen eristäytyminen aiheuttaisi, on luultavaa että Amerikan valtiovalta alkaa sen sijaan pyrkiä kohti mallia, jossa Amerikan historiallinen asema pääosin ”valkoisena” valtiona hyväksytään ja sitä pyritään ylläpitämään myös tulevaisuudessa, tosin vähän laimeampana ja sekoittuneena.
Tulevaisuuden Amerikka on luultavasti valkoinen sekasikiövaltio, vähän niin kuin Argentiina nyt. Vaikka tulevaisuuden Amerikassa asuu aitojakin valkoisia, heidän rinnalleen saattaa hyvinkin syntyä eräänlainen ”meta-valkoinen” ryhmä, joka kätkee sisäänsä merkittäviä erilaisia mulatti- ja mestitsi – elementtejä.
Siirtomaa-aikojen Argentiinassa puolet maakunnista olivat n. 50-prosenttisesti afrikkalaisia. Lisäksi valkoisten naisten harvinaisuudesta johtuen seka-avioliitot eurooppalaisten miesten ja alkuperäisväestön naisten välillä olivat yleisiä. Siitä huolimatta Argentiina pitää itse itseään 97-prosenttisesti valkoisena!
Uskon, että tämän kaltainen malli on Amerikalle sopivampi kuin “brasilifikaatio”.
Tämän kaltaisen rodullisen stabilisoinnin tärkein ennakkoehto on luoda tiukka rajakontrolli, vaikkapa sellainen jota Donald Trump tällä hetkellä kertoo kannattavansa. Toinen ehto on paluu Amerikan entiseen maahanmuuttopolitiikkaan, joka suosi maahanmuuttajia valkoisista valtioista – seikka jota valkoisten populaatioiden demografinen kehitys muualla maailmassa ei kylläkään tällä hetkellä suosi.
Sarastus (suomentanut Jarno Alander)
Alkuperäinen artikkeli: The Future of the West: White Revolution, Brazilification, or Argentinization?
On tosiaan melko turhaa edes yrittää ennustaa tulevaisuutta, paitsi ehkä kaikkein yleisimmällä makrotasolla, jolla voimme luottavaisin mielin sanoa vaikkapa että ”aurinko nielaisee lopulta maapallon”, ”suurvallat romahtavat” tai ”demokratia on (ei niin kovin) pitkän päälle mahdotonta”.
Mutta vaikkei ostamaansa totuutta voi yleensä palauttaa myyjälle, tulevaisuuden ennustaminen tai ainakin sen yrittäminen on vaivan arvoista. Se nimittäin auttaa kehittämään eräänlaista tarkkaavaista tietoisuutta, joka saattaa jonakin päivänä saada meidät ottamaan oman kohtalomme ohjat haltuumme pelkän passiivisen hyväksynnän sijaan – seikka, jossa oikean ihmisen ja pelkän eläimen välinen ero kiteytyy.
Yksi asia, joka erottaa vaihtoehto-oikeiston kaikista muista poliittisista ja ideologisista liikkeistä on valmiutemme pohtia aina yhtä arvaamatonta tulevaisuutta – mikä puolestaan on vain uusi lisäsyy sille, miksi olemme lopulta kaikista ideologioista humanistisin.
Marxismi muotoutui – Hegelin kautta – eräänlaiseksi sekulaariksi millenialismiksi. Siihen kuului passiivinen usko tulevaan taloudelliseen utopiaan. Sen uudessa, punavihreässä versiossa tämä pöyristyttävä futurologia on näivettynyt utuiseksi laimean optimismin tilaksi, joka on täysin riippuvainen yhä pahenevasta älyllisestä ghettoutumisesta ja todellisuuden kieltämisestä.
Konservatiivien futurologia puolestaan on menneisyyttä vedettynä amerikkalaisen valtavirtaoikeistolaisen filtterin läpi – periaatteessa siis 1950-luku rakettirepuilla ja meksikolaisilla höystettynä.
Tarkkaan määritellyt ennustukset tulevaisuudesta eivät luultavasti käy toteen. Siitä huolimatta ainoastaan vaihtoehto-oikeisto on tätä nykyä valmis ottamaan vakavasti kantaa tulevaisuuteen. Mitä kristallipallomme siis näyttää?
Identitaarinen tulevaisuus
Ensinnäkin me vaihtoehto-oikeistossa olemme itse eräänlainen makroennuste: koko liikkeemme perustuu ideaan, että politiikka (ja siten historia) palaa ennen pitkää identitaariseen perustaan, ja että paluuseen sisäänrakennetut konfliktit puolestaan synnyttävät erilaisia keskenään kilpaileva hierarkioita, jotka lopulta kaatavat egalitarismin valheen.
Tämä yleisennuste ei ole vaihtoehto-oikeiston lyhyen historian aikana osoittautunut vääräksi. Päinvastoin! Yhteiskunnissa olot ovat kehittyneet – ja kehittyvät edelleen – yhä identitaarisempaan suuntaan. Mitä enemmän modernin globalistisen lännen mekanismit tukahduttavat kansallisia ja etnisiä identiteettejä, sitä enemmän ne nousevat ruohonjuuritasolla esiin.
Kyseessä ei siis ole edes ideologioiden välinen konflikti. Pohjimmiltaan vastakkain ovat ihmisyys ja talous, ihminen ja koneisto. Eräitä naruista veteleviä eliittejä lukuunottamatta vain pieni vähemmistö henkisesti sairaita valkoisia haluaa länsimäisella globalismilla palsamoitua monikulttuurista, universalistista, egalitaristista maailmaa.
cannibalKyseessä ei ole edes varsinainen tulevaisuudenvisio, vaan silkka materiaalinen seuraus ihmiskunnan ensimmäisen jälkimalthusilaisen talousjärjestelmän sisältämistä rajoituksista. Järjestelmän käyttövoimana on liian laajalle levinnyt kapitalistinen järjestelmä, jonka tuotot ovat peruuttamattomassa laskussa, ja joka yrittäessään palata kunnian päiviensä satumaisiin voittoihin ja nopeaan laajentumiseen päätyy syömään itse itsensä.
Lyhyesti sanottuna: nykyvasemmisto vain ripustautuu erilaisiin pohjimmiltaan taloudellisiin ilmiöihin – feminismiin, syntyvyyden rajoittamiseen, löysään rahapolitiikkaan, ulkomaisiin sotaretkiin, ”hyvinvointivaltioon”, kaiken kuoliaaksi säätelyyn, massamaahanmuuttoon ja niin edelleen. Kaikkia näitä ilmiöitä ylläpidetään, koska ne toimivat keinotekoisina ja lyhytaikaisina taloudellisina piristysruiskeina ja kannattavuuden väliaikaisina ylläpitäjinä – vakavan ja pitkäaikaisen sosiaalisen ja taloudellisen vahingon hinnalla.
Vaihtoehto-oikeistolla on muita parempi ennakointikyky ja valmius ainakin yrittää hahmottaa tulevaisuutta pelkän vaalikausien syklin tuolla puolen, joten me kykenemme näkemään ainakin hämärät ääriviivat siitä jyrkänteestä, jonka reunan yli yhteiskuntamme ovat liukumassa.
Jo pelkkä monikulttuurisuuden kasvu ympäri Eurooppaa ja jopa Amerikassa (eli ns. globaalin imperiumin kahdessa keskuksessa) on antanut huomattavan nosteen identitaariselle politiikalle, kuin myös lukemattomille muille globalismin vastaisille liikkeille ympäri maailmaa.
Miksi muuksikaan voisimme nimittää esimerkiksi Britannian UKIPia ja Ranskan Front Nationalia tai amerikkalaisäänestäjien etnistä jakautumista? Tai koko Donald Trump – ilmiötä, puhumattakaan ISISistä, Boko Haramista, useista latinalaisessa Amerikassa nousevista bolivaarisista liikkeistä tai BJP:n ylivoimasta Intiassa
Todellisuudessa globalistinen länsi sisälsi vakaiden ja valkoisten valtioiden ytimen, jolla oli puskurinaan afrikkalaisia puolisiirtomaita ja etelä-amerikkalaisia pikkudiktatuureja. Järjestelmää hyödytti myös kilpailevien järjestelmien (Kiina ja Neuvostoliitto) sanelutaloudesta johtuva verrannollinen heikkous. Sellainen oli maailma vuonna 1970. Nuo olosuhteet ovat jo kauan sitten väistyneet.
Itsemurhan hyvistä puolista
Tällaisia talousvaikutuksia voidaan aivan oikeutetusti verrata Rooman päätökseen käyttää barbaarien joukkoja rajojensa valvontaan myöhäisantiikin aikana. Kaikki edut ovat hyvin tilapäisiä ja johtavat valtaviin, pitkäkestoisiin ja tuhoisiin seurauksiin. Maahanmuuton taloudelliset ”hyödyt” ovat vain alkupala Lännen autokannibalistisissa orgioissa.
Mitä tapahtuu, kun lyhytaikaiset edut haihtuvat ja pitkän tähtäimen haitat alkavat näkyä ja tuntua?
Makrotasolla kehityskaari on selvä, samoin kuin se tosiasia että nykyinen kurssimme on lukittu. Toimenpiteet, joilla kurssia voitaisiin muuttaa ja tilanne korjata ovat varsin radikaaleja eikä niitä ole mahdollista toteuttaa nykyisen sosiaalidemokraattisen järjestelmän, intressiryhmien hauraiden sopimusten ja jälkikristillisen, elitason veltostuttaman länsimaisen moraalin puitteissa.
Paras todiste tästä on tilanne Euroopan etelärannikolla, missä pakolaislaumojen maahantuloa ei ainoastaan sallita, vaan sitä aktiivisesti edistetään. Useiden EU-maiden laivastot toimivat käytännössä lautturipalveluina, koska maahantunkeutujien pysäyttäminen vaatisi hieman epämukavuutta ja raakaa voimaa.
Vastaavina esimerkkeinä voidaan pitää Amerikan niin sanottuja ”turvakaupunkeja” [Yhdysvalloissa ja Kanadassa sijaitsevia kaupunkeja, joissa viranomaisilla ei ole oikeutta tarkistaa henkilön maahanmuuttostatusta ja edellytyksiä maassa oleskeluun, suom.huom.] tai naurettavaa farssia Calais’n kaupungissa Ranskassa, jossa Eurooppaan päässeet paperittomat pyrkivät kohti vielä leveämpää elämää Britanniassa.
sinkNiin paljon kuin yleinen mielipide kannattaisikin pakolaisinvaasion laittamista kuriin kovalla kädellä, se ei ikävä kyllä ole vielä valmis hyväksymään rajojen suojaamisen seurauksia. Tämän suorana seurauksena ovat tuhannet ”tragediat” joita tapahtuu Välimerellä aina kun jokin yli äyräidensä ahdettu ruosteinen purkki uppoaa ennen kuin EU:n kuljetuspalvelu ehtii hätiin.
Mikroennuste: niin kauan kuin fraasia ”tragedia” käytetään aina kun kansanvaeltaja kuolee yrittäessään tunkeutua Eurooppaan, invaasio länteen jatkuu.
Mutta yllämainitut radikaalit toimenpiteet vaativat muutakin kuin hieman paatuneempaa asennetta yhteiskuntiimme pyrkiviä onnenonkijoita kohtaan. Ne vaativat samaa jo täällä olevia kohtaan – väestönosia, jotka muodostavat nopeasti kasvavan demografisen aikapommin. Vaikka rajat saataisiin kiinni (mikä ei selvästikään tapahdu aivan heti) väestönlaadun huonontumisen ja kasvavien etnisten ristiriitojen perusongelma on ja pysyy.
On siis kysyttävä seuraavaa:
- Miten vakavaksi tilanteen on muututtava, jotta se provosoi merkittävän vastavoiman?
- Miten vakavasti vastavoima häiritsee yhteiskunnan muuta toimintaa, ja muodostuuko tämä ongelmaksi itse vastavoimalle?
- Minkä nimenomaisen muodon tuo vastavoima lopulta saa?
Vastavoima
Voimme luottaa siihen, että mikä tahansa yhteiskunta, vaikka kuinka rappeutunut ja kieroutunut, ryhtyy uhattuna ollessaan aina jonkinlaisiin itsesäilytystoimiin.
Rooman valtakunta ja sen tynkäperillinen Bysantti osoittivat sitkeää valtiollista elinvoimaa. Molemmat kamppailivat pitkään ja ankarasti säilyttääkseen mahtinsa ennen lopullista romahdustaan.
Myös taantuvien länsimaiden toiminnassa näkyy samanlaisia piirteitä. Lisäksi länsimaiden ylivoima muuhun maailmaan nähden on niin valtava, että ne saattavat jopa ottaa itseään niskasta kiinni ja säilyttää globaalin etulyöntiasemansa, vaikkakin eri muodossa kuin nykyään.
Lännen mahdollisuudet voidaan karkeasti jakaa kahteen eri vaihtoehtoon: valkoinen vallankumous tai argentinisaatio. Molemmat termit vaativat avaamista, mutta niiden edustamien mahdollisuuksien ulkopuolella on odotettavissa vain hidasta hiipumista, valloittajien jalkoihin jäämistä ja lopulta sukupuutto.
Valkoisen vallankumouksen ajatus on länsimaiden eri selviytymisvaihtoehdoista tutuin. Se tarkoittaa yksinkertaisesti valkoisten massiivista rodullista heräämistä, joka johtaa valkoisten etujen määrittelemiseen ja niiden edistämiseen poliittisin keinoin.
Tämän vaihtoehdon suurin ongelma on, että nykytilanteessa se vaatii käynnistyäkseen valkoisten valtioiden kyllästämistä ei-valkoisilla maahanmuuttajilla. Amerikan tapauksessa se mahdollisesti vaatii valkoisten jäämistä vähemmistöön. Tämä johtuu muun muassa juutalaisten vaikutusvallasta Amerikassa, kristinuskon universalismista, ”valkoisesta syyllisyydentunnosta”, rodullisen eristäytymisen suhteellisesta helppoudesta, Amerikan vauraudesta, verraten heikosta keskushallinnosta jne.
FistEuroopassa valkoisen vallankumouksen todennäköisyyttä taas vahvistaa juutalaisen ja kristillisen vaikutuksen suhteellinen heikkous ja uhan alla olevien populaatioiden voimakkaampi ja syvemmälle juurtunut etninen identiteetti, sekä muslimimaahanmuuttajien perustavanlaatuinen vihamielisyys ja sopeutumattomuus. Taloudellisista tekijöistä puhumattakaan. Näin ollen vaikuttaa siltä, että elinkelpoinen valkoinen vallankumous olisi Euroopassa mahdollinen paljon aiemmin kuin Amerikassa.
Tämä on tärkeää, sillä myöhään tapahtuva valkoinen vallankumous kohtaisi lisäesteitä. Tulevaisuuden Amerikan kuvitteellisessa skenaariossa, jossa valkoiset ovat vähemmistö ja heidän vaikutusvaltansa uhanalainen, valkoisen rotutietoisuuden nousu kohtaisi vastustajia. Se manaisi esiin epävakauden, kaaoksen, ja taloudellisen romahduksen haamut. Tämä saataisi viedä liikkkeeltä kannattajia, varsinkin laiskanpulskeita keskikuokan valkoisia.
Valkoinen keskiluokkainen perhe: historian vihollinen
Lännen perusongelma on sen asema globaalin talouden keskipisteenä, mikä rajoittaa radikaalilla tavalla sen mahdollisuuksia edistää omia identitaarisia etujaan. Paras esimerkki tästä on luultavasti Iso-Britannia.
Britannian jälkiteollinen talous perustuu nyt finanssipalveluihin (pankkitoimintaan, vakuutuksiin, osakekeinotteluun, rahanpesuun jne.) Lontoon Cityssä. Näin ollen Britannia on riippuvainen hyvistä suhteista Lähi-idän öljysheikkeihin ja Kansanyhteisön maihin. Valkoinen vallankumous vaikuttaisi kielteisesti sen merkittävään ei-valkoiseen väestöön ja vahingoittaisi vakavasti Britannian taloudellisten suhteiden verkostoa. Äkilliset taloudelliset haittavaikutukset toimisivat käänteisenä kannustimena monille briteille ja saisivat heidät vastustamaan ja pitämään yllä monikultturismia, huolimatta kasvavasta henkilökohtaisesta tyytymättömyydestään sitä kohtaan.
Laadukkaita vientituotteita tuottavat Keski-Euroopan maat kuten Saksa ovat vähemmän haavoittuvia. Tästä syystä voimme odottaa Britannian tulevan jälkijunassa Euroopan identitaarisessa heräämisessä.
Argentinisaatio: verraten yleisen näkemyksen mukaan Amerikan (ja muiden länsimaiden) kehitys vastaa karkeasti Brasilian jo läpikäymää muutosta. Toisin sanoen rotuerot katoavat ja niiden tilalle tulevat hienovaraisemmat aste-erot, mikä estää valtiota polarisoitumasta kokonaan ja mahdollistaa löyhän yhteisöllisyyden tunteen. Vaikka ilmiö onkin jossain määrin todellinen, se on kuitenkin suurilta osin fantasiaa, jonka tarkoitus on kätkeä Brasilian hyvin todellinen etninen jakautuminen.
Amerikka tuskin saavuttaa samanlaista vastakkainasetteluja välttelevää ja aste-eroihin perustutuvaa rotutilannetta, koska rotuerot ovat niin syvälle juurtuneet ja politisoituneet. Pääasiallista eroa valkoisten ja mustien välillä käytetään nykyään myös sapluunana, jolla luodaan uusia vastakkainasetteluja valkoisten vahingoksi: hispaanot vastaan valkoiset, juutalaiset vastan valkoiset, aasialaiset vastaan valkoiset.
Argentine boyNämä jakolinjat tuskin katoavat, mutta sen sijaan että valkoiset päätyisivät voimattomaksi ja halveksituksi vähemmistöksi, on todennäköisempää että valkoinen väestö säilyttää valta-asemansa mutta menettää osan puhtaudestaan. Suunnilleen näin tapahtui Argentiinassa, ja siksi ”Argentiina on valkoinen” – meemit ovat niin hauskoja.
Yhdysvalloissa jotkut valkoiset ovat jo osittain sekoittuneet ei-valkoisten ryhmien, kuten juutalaisten, hispaanoiden, Amerikan intiaanien jne. kanssa. Tulevaisuudessa saattaa hyvinkin käydä niin, että sekä valkoiset että ”vaaleat” hispaanot, juutalaiset, jotkut Lähi-Idästä peräisin olevat ryhmät sekä vaaleimmat mulatit ja mestitsit saattavat hyvinkin mieltää itsensä valkoisiksi ja siten kasvattaa hallitsevan ja statukseltaan korkean ryhmän kokoa entisestään. Valtaosa Yhdysvaltojen hispaanoista ja myös arabeista ovat kristittyjä, mikä tarjoaa ylimääräisen kannustimen. Ns. transrotuisuus, joka tänä päivänä koskee lähinnä omasta ainutlaatuisuudestaan haltioituneita valkoisia, saattaa jopa alkaa kulkea vastakkaiseen suuntaan.
Hieman vähemmän puhtaan – jotkut sanoisivat ”saastuneen” – valkoisen identiteetin ylläpitäminen voisi tarjota amerikkalaisen identiteettipolitiikan ristiriitoihin verraten stabiilin dialektisen ratkaisun, joka ei vaatisi suoraa valkoisten kansannousua, vakavia rodullisia repeämiä tai osavaltioiden eroja ja sisällissotia, jotka veisivät Amerikalta kaiken sen globaalin vallan.
Ottaen huomioon miten suuria taloudellisia ongelmia ja inhimillistä kärsimystä ankaran puhdasoppinen rodullinen eristäytyminen aiheuttaisi, on luultavaa että Amerikan valtiovalta alkaa sen sijaan pyrkiä kohti mallia, jossa Amerikan historiallinen asema pääosin ”valkoisena” valtiona hyväksytään ja sitä pyritään ylläpitämään myös tulevaisuudessa, tosin vähän laimeampana ja sekoittuneena.
Tulevaisuuden Amerikka on luultavasti valkoinen sekasikiövaltio, vähän niin kuin Argentiina nyt. Vaikka tulevaisuuden Amerikassa asuu aitojakin valkoisia, heidän rinnalleen saattaa hyvinkin syntyä eräänlainen ”meta-valkoinen” ryhmä, joka kätkee sisäänsä merkittäviä erilaisia mulatti- ja mestitsi – elementtejä.
Siirtomaa-aikojen Argentiinassa puolet maakunnista olivat n. 50-prosenttisesti afrikkalaisia. Lisäksi valkoisten naisten harvinaisuudesta johtuen seka-avioliitot eurooppalaisten miesten ja alkuperäisväestön naisten välillä olivat yleisiä. Siitä huolimatta Argentiina pitää itse itseään 97-prosenttisesti valkoisena!
Uskon, että tämän kaltainen malli on Amerikalle sopivampi kuin “brasilifikaatio”.
Tämän kaltaisen rodullisen stabilisoinnin tärkein ennakkoehto on luoda tiukka rajakontrolli, vaikkapa sellainen jota Donald Trump tällä hetkellä kertoo kannattavansa. Toinen ehto on paluu Amerikan entiseen maahanmuuttopolitiikkaan, joka suosi maahanmuuttajia valkoisista valtioista – seikka jota valkoisten populaatioiden demografinen kehitys muualla maailmassa ei kylläkään tällä hetkellä suosi.
Sarastus (suomentanut Jarno Alander)
Alkuperäinen artikkeli: The Future of the West: White Revolution, Brazilification, or Argentinization?
