Kirjassaan Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys (1996) Samuel P. Huntington esitti oikeiston suosiman teesin, jonka mukaan kylmän sodan jälkeistä maailmaa muovaisivat sen keskeiset sivilisaatiot ja niiden vuorovaikutus.
Joihinkin vetosi hienovaraisesti koodattu rotuerojen tunnustaminen, toisiin islamin leimaaminen jokseenkin epämiellyttäväksi sivilisaatioksi, ja niinpä kirjasta tuli, hyvässä tai pahassa, politiikantutkimuksen merkkipaalu. Tämä tekee siitä ihanteellisen lähtökohdan pohdittaessa sivilisaatioita yleisesti ja lännen problemaattista luonnetta erityisesti.
Teos on siinä mielessä hyvin kirjoitettu, että se tarjoaa riittävän määrän teorioitaan tukevaa tietoa, mutta Huntingtonin tutkielmassa on myös äärimmäisen vääristynyt tuntu, joka kumpuaa seuraavista tekijöistä:
Huntingtonin kirjaan sisältyvä ”maailman sivilisaatioiden” kartta esittää yhdeksän sivilisaatiota: länsimaisen, latinalaisamerikkalaisen, afrikkalaisen, islamilaisen, kiinalaisen, hindulaisen (intialaisen), ortodoksisen (pääosin venäläisen), buddhalaisen ja japanilaisen.
Kaavio nojaa tukevasti uskontoon määrittävänä tekijänä. Tämä on erityisen selvää buddhalaisen ”sivilisaation” tapauksessa, joka sisältää niinkin erilaisia maita ja ilmastovyöhykkeitä kuin Thaimaan, Tiibetin ja Mongolian, kolme maata joilla on buddhalaisen uskonnon ohella kovin vähän yhteistä. Ottaen huomioon niiden suhteellisen vähäisen merkityksen, olisi kenties ollut tyylikkäämpää yksinkertaisesti luokitella ne kiinalaisen sivilisaation periferioiksi.
Uskonto on myös ääneen lausumaton perusta länsimaiselle sivilisaatiolle, mikä saa Huntingtonin heittämään katoliset ja protestanttiset maat samaan kasaan ja samanaikaisesti omituisella tavalla sulkemaan Etelä-Amerikan ja Afrikan vahvasti eurooppalaistuneet osat määritelmän ulkopuolelle. Kun otetaan huomioon länsimaiden valtaosan laaja maallistuminen, tämä vaikuttaa oudolta. Uskonto sallii Huntingtonin myös erottavan Venäjän satelliittimaineen lännestä – ja antavan sille Kreikan ikään kuin läksiäislahjaksi! Toinen keskeinen ongelma on Intia. Aivan niin kuin amerikkalaisissa maailmankartoissa on kaksi Intiaa, yksi kummallakin puolella, myös Huntington tuntuu ajattelevan, että niitä on kaksi: hän liittää koko maan samanaikaisesti sekä islamilaiseen että hindulaiseen sivilisaatioon.
Huntington korostaa voimakkaasti islamilaisen sivilisaation sisäsyntyistä aggressiivisuutta ja perustaa näkemyksensä sivilisaation sisäisten konfliktien ja muiden sivilisaatioiden kanssa käytyjen konfliktien määrään. Tämä on vedonnut neokonservatiiveihin, mutta aggressiolle on muitakin ilmeisiä selityksiä, kuten islamin poliittisen yhtenäisyyden puute sekä se, että islamilaisella sivilisaatiolla on naapurinaan useampia vieraita sivilisaatioita kuin muilla.
Yksi Huntingtonin kirjan heikkouksista on se, ettei hän koskaan tee aivan selväksi, mikä sivilisaatio käytännössä on. Paras määritelmä löytyy sivulta 43, mutta sekin on luonnosmainen ja subjektiivinen:
Tämä käytännössä tekee ”sivilisaatiosta” 1900-luvun loppupuolen kulutuskulttuurin ilmentymän. Sivilisaation voi melkeinpä poimia kaupan hyllyltä kuin pesupulveripakkauksen. On tarpeetonta sanoakaan, että tämän periaatteen noudattaminen käytännössä syöksisi Huntingtonin sivilisaatioiden kartan sekasortoon.
Syy miksi Huntington ottaa uskonnon sivilisaatioiden ”lajitteluhatuksi” on se, että se heijastelee löyhästi rotua ja näin tekee hänen tutkielmastaan helpommin omaksuttavan mutta suo hänelle myös mahdollisuuden olla lausumatta kauheaa r-sanaa. Aivan kirjaimellisesti, sillä kirjan sisällysluettelosta ei löydy ”rotua” tai vastaavaa sanaa.
Kuitenkin ajatus erillisistä sivilisaatiovyöhykkeistä on epäsuorasti rodullinen, sillä vain tietynasteinen demografinen tasapaino tekee tällaiset sivilisaatiot mahdolliseksi. Huntingtonin vasemmistolaiset kriitikot tajuavat tämän seikan ja ovat keskittäneet hyökkäyksensä sen ympärille.
Huntingtonin puhe länsimaisesta sivilisaatiosta on ovela tapa herättää henkiin ajatus länsieurooppalaisesta ihmisestä. ”Länsimainen sivilisaatio” on tänä modernina poliittisesti korrektina aikakautena tapa sanoa ”valkoinen rotu”. Huntington tiesi tämän, ja siitä syystä hänen kirjansa on menestynyt niin hyvin, mutta hän tiesi myös ettei voisi sanoa sitä suoraan. Menestyneenä akateemikkona ja vakiintuneen järjestyksen osana hänen täytyi pitää yllä kiistettävyyttä. Hänen oveluutensa oli pelkuruutta.
Mutta se pikkuseikoista! Kirjan keskeinen heikkous piilee sen varsinaisessa ytimessä, ajatuksessa että länsi on vain yksi sivilisaatio muiden joukossa, ja sellaisena vanha, Huntingtonin mukaan Kaarle Suuren aikoihin alkunsa saanut.
Huntington tunnustaa monta kertaa lännen ainutlaatuisuuden sivilisaatioiden joukossa, mutta hän ei onnistu etenemään seuraavalle loogiselle askelmalle, so. pohtimaan onko länsi itse asiassa jotakin aivan muuta:
Jos länsi on erilainen kuin kaikki muut sivilisaatiot, kyse on selvästikin tärkeästä huomiosta, mutta Huntingtonilla ei juuri ole intoa pohtia tätä kysymystä, vaikka se kaipaa kipeästi syvempää analyysiä. Mutta kuinka meidän oikein pitäisi lähestyä aihetta? Tavanomaisen akateemisen menetelmän mukaisesti olisi ensin valittava teoria, sitten siivilöitävä sekasortoista tietosilppua kunnes joukosta löytyisi alustavaa näkemystä vahvistavia tosiseikkoja ja lukuja.
Tämän petollisen keinon käyttämisen sijaan viittaan laajempiin empiirisiin vertailukohtiin, jotka osoittavat lännen ainutlaatuisuuden helposti havaittavalla ja objektiivisella tavalla. Kolme vertailualuettani ovat:
Kuten mailla, myös sivilisaatioilla on määrätyt muodot. Vaikka niiden rajat saattavat olla vähemmän selkeät, sivilisaatioilla on tapana sijoittua tietyille maapallon alueille. Tämän empiirisen mittatikun avulla voimme nähdä, että kaikilla sivilisaatioilla paitsi lännellä on jokseenkin kiinteä muoto.
Länsi on puolestaan muodoltaan hajanainen: sen ydin on Euroopassa, suurin alue tuhansia kilometrejä kauempana lännessä, ja jotkut sen osat ovat hajallaan ympäri maailmaa, niinkin kaukaisissa paikoissa kuin Australiassa, Uudessa-Seelannissa, ja Huntingtonin kartan mukaan jopa Ranskan Guyanassa.
huntingtonMallin tilkkutäkkimäisyys olisi vielä selvempää, jos Etelä-Amerikan ja Afrikan eurooppalaistuneimmat osat luettaisiin lännen osiksi. Mutta siinä tapauksessa rotukysymys olisi noussut Huntingtonin makutottumukset huomioiden liian selvästi esiin.
Kiinnostavaa kyllä, morfologian hajanaisuuden voi havaita myös tarkastellessa keskiaikaista länttä ja tärkeintä sitä edeltänyttä sivilisaatiota, nimittäin Rooman valtakuntaa.
Koska Palestiinassa, osissa Kreikkaa, Baltian kaukaisemmilla alueilla ja jopa Grönlannissa oli länsimaisia enklaaveja ja vieras sivilisaatio hallitsi suurta osaa Iberian niemimaasta, myös keskiaikainen länsi oli erikoisen muotoinen sivilisaatio. Samaa voidaan sanoa Rooman valtakunnasta, jonka suurin ongelma olivat aina kömpelösti piirretyt, ylipitkät rajat – esimerkiksi Daakia! Tiukan morfologisin termein länneltä ja sen edeltäjiltä on aina puuttunut melkein kaikille muille muille sivilisaatioille tunnusomainen kiinteys. Imperiumimainen kurottautuminen on aina ollut kanssamme.
Toinen tärkeä empiirinen eroavaisuus lännen ja muiden sivilisaatioiden välillä liittyy sivilisaation ajalliseen jatkuvuuteen. Sivilisaation olemuksen ei pitäisi muuttua radikaalisti vuosisatojen aikana. Tavallisesti piirteiden, tapojen ja ominaisuuksien johdonmukainen ydin säilyy.
Nykyinen Kiina on edelleen olennaisilta osin sama sivilisaatio kuin Ming- tai Han-kausilla. Vastaavat huomiot pätevät islamilaiseen ja hindulaiseen sivilisaatioon, ja jopa kiivaasti modernisoituun japanilaiseen sivilisaatioon.
Lännessä puolestaan on merkittäviä epäjohdonmukaisuuksia. Tänään vallitsevat arvot ja ominaispiirteet ovat aivan erilaisia kuin 100 vuotta sitten vallinneet, jotka puolestaan eroavat merkittävästi niistä, jotka vallitsivat 500 tai 1000 vuotta sitten, jolloin Kristusta tuputettiin tanskalaisille jonkinlaisena soturijumalana. Lyhyesti sanottuna länsi on virtaus.
Kansojen maantieteellisistä ja historiallisista rajoista johtuen tämä on ilmeisin eroavaisuus lännen ja muiden välillä. On asioita, joita tavanomaiset sivilisaatiot tekevät mutta länsi ei tee, ja päinvastoin. Tätä voidaan selittää seuraavilla kategorioilla:
Kenties huomattavin asia, jota länsi ei nykyisin tee, on demografinen itsepuolustus. Sivilisaatioiden suuri enemmistö yrittää vanhuudenheikkoinakin estää väestönsä demografisen korvaamisen. Länttä puolestaan pidetään mahtavimpana sivilisaationa, mutta kuitenkin se sallii ulkopuolisten laajamittaisen tunkeutumisen alueilleen ja jopa rohkaisee sitä.
Kiintoisaa on, että lähimpänä tällaista käyttäytymismallia on islamilainen sivilisaatio, jolla on merkittäviä makrohistoriallisia samankaltaisuuksia kristittyjen maiden kanssa. Myös se salli suurten ihmisvirtojen pääsyn alueelleen etelästä tulleiden orjien ja pohjoisesta tulleiden palkkasoturien muodossa, mikä aiheutti yhden kiinnostavimmista geneettisistä sekoituksista, joita ”arabi”maista löytyy. Mutta tässäkin tapauksessa tulijat yritettiin selvästi pitää alistetussa asemassa, vaikkakin seltsukkien ja mamelukkien kaltaisten ”orjasotureiden” kohdalla tämä selvästi epäonnistui.
Länsi päinvastoin tarjoaa tulijoille ilmaisen terveydenhoidon, asumisen, sosiaaliturvan ja lukemattomia muita etuja, mukaanlukien puolet Yhdysvaltain presidenttiydestä. Ja mitä erilaisempia tulijat ovat, sitä innokkaammin länsi näyttää avaavan heille ovensa ja tukevan heitä. Siinä missä itäeurooppalaisten oletetaan tekevän töitä päästäkseen Länsi-Eurooppaan, somalien, afgaanien ja kongolaisten täytyy vain ilmestyä paikalle. Näin näytetään tehokkaasti vihreää valoa väestön rodulliselle korvautumiselle ja sivilisaation demografisen luonteen radikaalille muutokselle.
Kaikkiin aiempiin sivilisaatioihin verrattuna tällaiset käyttäytymismallit ovat selviä poikkeamia. Jotkut yrittävät selittää tätä modernisaation seuraukseksi, mutta muut yhtä modernit ja taloudellisesti kehittyneet sivilisaatiot, kuten japanilainen ja kiinalainen sivilisaatio, eivät suostu toimimaan samalla tavalla.
Toinenkin lännen käyttäytymismalli on yhtä ainutlaatuinen ja hämmentävä. Siinä missä muut sivilisaatiot yrittävät mustasukkaisesti varjella taloudellisia, sotilaallisia ja teknologisia etujaan, länsi tekee kaikkensa helpottaakseen massiivisia teknologian ja teollisuuden siirtoja.
Kiinalaiset tunnetusti varjelivat tarkasti taloussalaisuuksiaan kieltämällä silkkitoukkien ja teekasvien maastaviennin, niin että niitä jouduttiin salakuljettamaan ulkomaille. Posliininvalmistamisen salaisuudet olivat niin tarkkaan varjeltuja, että Meissenin savenvalajien piti itse keksiä ne uudelleen.
Kaikki sivilisaatiot joutuvat konflikteihin muiden sivilisaatioiden kanssa lukuisista ymmärrettävistä, joskaan ei aina kehuttavista, syistä. Joskus tällaiset konfliktit ovat esittäneet tärkeää roolia kehityksessä. Lännestä tekee kuitenkin ainutlaatuisen sen konfliktien tarkoituksettomuus. Erityisesti tämä pätee nykyään, kun katsomme televisiosta kuinka sotilaat partioivat Afganistanin kylissä ja avustusjärjestöt yrittävät kääntää Female Eunuchia farsiksi.
Jälleen herää kiusaus pitää tätä jonkinlaisena modernisaation sivutuotteena, mutta keskiajalta ja antiikista voi löytää yllättävän samankaltaisia esimerkkejä, huomattavimpina ristiretket ja roomalaisten yritykset alistaa valtaansa taloudellisesti merkityksettömät erämaat kuten Germania ja Kaledonia. Ennen näitä olivat myös Aleksanteri Suuren sankarilliset mutta pohjimmiltaan hyödyttömät sotaretket Keski-Aasiassa.
Normaalisti sivilisaatioilla on identiteetti. Niiden jäsenet tietävät miettimättä tai erikseen sanomatta, keitä he ovat. He pikemminkin huokuvat olemustaan kuin kuuluttavat sitä kaikille. Länsi päinvastoin yrittää aina tuoda julki ja propagoida olemustaan, vakuutella ja kuuluttaa arvojaan, aivan kuin se olisi epävarma niistä. Syy tähän on varsin yksinkertainen. Lännen arvot ovat pääosin merkityksettömiä universaaleja ja negatiiveja, jotka ovat mahdollisia vain alituisen vakuuttelun takia.
Ennen kuin selitän täsmällisesti lännen arvojen negatiivisuuden, on hyväksi luoda viitekehys tarkastelemalla, kuinka länsimaisen sivilisaation ominaispiirteet ovat muuttuneet.
Huntingtonin määritelmä ”länsimaisen sivilisaation” arvoista on oikeastaan satunnaisotos siitä mitä ”nuo toiset ovat sanoneet”, mutta akateeminen muoto pakottaa hänet panemaan sekasotkunsa allekkain. Hän listaa (s. 69-71) seuraavat modernisaatiota edeltävän lännen tärkeimmiksi arvoiksi:
Näiden seitsemän ominaispiirteen lähempi tarkastelu todistaa välittömästi tärkeän havainnon länsimaisen sivilisaation epäjohdonmukaisuudesta. Huntington ei selvästikään kuvaa sitä länttä, jossa me elämme. Menneisyys ei tässä tapauksessa ole niinkään vieras maa kuin vieras sivilisaatio.
Nykyhetkestä katsoen Huntingtonin lista alkaa hajota osiin ja muuntua silmien edessä. Kohdat 1,2,4 ja 6 ovat selvästi vanhentuneita. Lisäksi jopa aiemmin historiassa kohta 4 toimi tehokkaana vastavoimana ja rajoituksena kohdalle 2, ja niin on pitkältyi nytkin, kun uskonto on lähinnä vain henkilökohtainen asia, jolla on vähemmän yhteiskunnallista merkitystä kuin kampauksella.
Jos pyrimme säilyttämään sivilisaation johdonmukaisuuden periaatteen pitäytymällä Huntingtonin listassa niin tiukasti kuin mahdollista, on silti tehtävä merkittäviä muutoksia sen päivittämiseksi omaan aikaamme.
Kohdat 1 ja 4 on hylättävä kokonaan. Antiikin perintö on nykyään äärimmäisen epäsuosittu akateeminen tutkimuskohde, ja maallisen ja hengellisen vallan erottamisessa on järkeä vain siellä, missä hengellinen valta on vahva, eikä se selvästikään ole sitä lännessä. Jäljelle jäävät kohdat 2,3,5 ja 6 on määriteltävä radikaalisti uudelleen.
Katolilaisuus ja protestanttisuus supistuvat ”vähäpätöiseksi ja vapaavalintaiseksi kristilliseksi identiteetiksi”. Ilmaus ”eurooppalaiset kielet” ei enää kuvaa lännen kasvavaa kielellistä monimuotoisuutta, ja pitää kenties korvata termillä ”Baabelin torni”. Sosiaalisen pluralismin määritelmään kuuluvat ”erilaiset autonomiset ryhmät” voidaan korvata ”erilaisilla rodullisilla ja seksuaalisilla identiteettiryhmillä” ja edustuselinten tilalla ovat ”jakaantunut äänestäjäkunta ja erillinen ammattipoliitikkojen luokka.” Kaksi hylättyä ominaispiirrettä voidaan korvata kahdella uudella. Koska antiikin perintöä vaalittiin pitkälti yliopistoissa, sen paikan voi täyttää ”kulttuurimarxilaisuudella ja poliittisella korrektiudella”, jotka vallitsevat niissä nyt. Vanhassa hengellisen ja maallisen vallan erossa piilevä kiistämisen elementti voidaan korvata vastaavalla antinationalismilla, jota voisi nimittää myös ”valkoiseksi syyllisyydeksi”. Näin saamme Huntingtonin listasta raskaasti editoidun version, joka kuvaa länttä sellaisena kuin tunnemme sen tänään:
Vaikka tämä onkin viihdyttävää, Huntingtonin kategorioissa pitäytyminen vie selvästikin liikaa aikaa. Nykyään länsimaisista arvoista puhuttaessa tarkoitetaan ”vapautta”, ”valinnanvapautta”, ”yksilönvapautta”, ”tasa-arvoa”, ”ihmisoikeuksia”, ja niin edelleen. Nämä ovat ihania sanoja ja tosiaankin sellaisia, joita useimmat meistä vaistomaisesti kannattavat. Mutta me rakastamme niitä siksi, että ne ovat negatiivisia ja merkityksettömiä.
”Negatiivinen” on latautunut sana, joten minun on nyt pakko ”purkaa” se. En tarkoita negatiivisella huonoa, synkkää tai masentavaa, vaan negatiivista miltei matemaattisessa merkityksessä: puuttumista, aukkoa, tyhjää tilaa, joka on täyttymätön ja muodoton, tyhjyyttä.
miley 2Tämän takia me pidämme näistä sanoista. Juuri niiden merkityksettömyys vetoaa meihin. Kuullessamme ne ajattelemme välittömästi omaa vapauttamme, omaa valinnanvapauttamme ja omaa yksilöllisyyttämme. Toisin sanoen otamme onton sanan ja täytämme sen itsellämme. ”Vapaus” on itsessään merkityksetöntä. Siitä tulee merkityksellistä vasta kun keksimme, miten käyttää sitä. Tämä selittää moisen retoriikan voiman ja suosion. Mutta kun tämä periaate ulotetaan koskemaan koko yhteiskuntaa tai sivilisaatiota, ongelmia syntyy varmasti.
Kun janoamme omaa vapauttamme, saatamme vastustaa muiden vapautta. Heteroseksuaali saattaa halveksia avointa homoseksuaalia (ja toisinpäin), alkuperäisasukas voi paheksua määrätietoista tulokasta (ja toisinpäin), joten ”vapaus”, ”valinnanvapaus”, ”yksilönvapaus” ja muut joudutaan pakottamaan voimaan ylhäältä käsin. Tämä synnyttää taipumuksen totalitarismiin, joka kulkee käsi kädessä näiden negatiivisten arvojen myönteisen individualismin kanssa.
Oikea sivilisaatio on sisimmältään kollektiivinen ja positiivinen, eikä siksi tarvitse valtion voimaan pakottamia ”arvoja”. Se pyrkii luomaan ihmisten välille tietynasteista yhtenäisyyttä ja myötämielisyyttä yhteisen kulttuurin, historian, moraalin ja tapojen avulla. Tämä on mahdollista ainoastaan ”positiivisten” arvojen avulla.
Mutta ”positiivinenkin” on latautunut sana, joten minun täytyy ”purkaa” sekin. En tarkoita positiivisella hyvää, hienoa tai mahtavaa, vaan positiivista miltei matemaattisessa merkityksessä: jotakin läsnäolevaa, jotakin selkeää ja todellista, lujaa ideaa, uskomusta, täsmällistä mielipidettä henkisen tyhjiön sijaan.
Yksi sivilisaation tehtävistä on muovata ihmisiä, antaa heille yhteiset säännöt, tapa katsoa maailmaa, sekä identiteetti. Länsi puolestaan perustuu tämän sivilisaatiomääritelmän negaatiolle. Kaikkia sen jäänteitä, kuten kristillistä käsitystä homoseksuaalisuuden vääryydestä tai tunteellista suhtautumista kansalliseen identiteettiin, vastaan hyökätään vallanpitäjien ja epäsivilisaation kontrolloidun kulttuurin taholta.
Tuhoamalla sivilisaation kollektiiviset ja korrektiiviset periaatteet nykyinen länsi uhkaa omaa yhtenäisyyttään ja on siten pakotettu tukeutumaan totalitaarisiin korvikkeisiin. Lännen moraalisuus muuttuu epämoraalisuuden pakottamiseksi voimaan: homojen oikeuksiksi, sikiöiden joukkomurhaksi, avioerojen ja yhden vanhemman perheiden kulttuuriksi, maahanmuuttajien etuoikeuksiksi kantaväestön yli, kaikkien poikkeamien pakotetuksi samanarvoisuudeksi normaaliuden kanssa. Samalla kaikesta identitaarisuudesta tulee negatiivista, kuulumattomuutta halveksittuihin ryhmiin: ”rasisteihin”, ”uusnatseihin” ja ”vihaajiin”, jotka haluavat positiivista sivilisaatioidentiteettiä.
Mutta mistä tämä ainutlaatuinen ja kauhistuttava epäsivilisaatio oikein tuli? Se ei ole vain muutaman vasemmistohenkisen vuosikymmenen tulos, eikä se johdu kourallisesta kieroja aškenasijuutalaisia. Ongelman juuret ulottuvat ainakin kaksi vuosituhatta noiden kahden usein toisiinsa kytkeytyvän ryhmän vaikutusvaltaa edeltävään aikaan.
Juurettomalla epäsivilisaatiolla on syvät juuret, jotka kulkevat kaiken sivilisaatioksi luokiteltavan läpi ja vaikuttavat siinä. Mutta sairauden diagnosoidakseen on ensin määriteltävä terveys. Sitä varten tarvitsemme työhypoteesin ”luonnollisesta sivilisaatiosta”.
Onnekseni satun asumaan melko lähellä sellaista. Yhdeksästä Huntingtonin kirjaansa sisällyttämästä sivilisaatiosta pienin on Japani, joka on ollut asuinmaani usean viime vuoden ajan. Joten, mitkä ominaispiirteet kuuluvat ”luonnolliseen sivilisaatioon”? Yksinkertainen deduktiivinen päättely johtaa seuraaviin:
Japanilainen sivilisaatio on vahva kaikissa kuudessa yllämainitussa. Saaristona sillä on selkeä maantieteellinen identiteetti, joka on säilynyt keskeytyksettä tuhansia vuosia. Tämä on sallinut sen kehittää korkeatasoisen keskittyneisyyden (Kioton ja Isen kaltaisten kulttuuristen ja uskonnollisten keskusten avulla) ja paikallisen juurtuneisuuden, jossa ihmiset tuntevat syvää yhteenkuuluvuutta kotikaupunkeihinsa ja esi-isiensä hautapaikkoihin.
Ensimmäisten neljän ominaisuuden mahdollinen varjopuoli on nurkkakuntaisuus, joka voi johtaa sivilisaation köyhtymiseen teknologian ja muiden ideoiden suhteen. Japani on kuitenkin aina ollut avoin muille kulttuureille ja sivilisaatioille, varsinkin kiinalaiselle ja länsimaiselle sivilisaatiolle, ja onnistunut rikastuttamaan sivilisaatiotaan tuhoamatta sitä tai korvaamatta sitä jollakin muulla.
Omilleen jätettyinä sivilisaatiot ovat taipuvaisia kehittymään samansuuntaisesti, vaikka selvästikin kukin niistä tekisi sen omalla tavallaan, omalla tasollaan ja ympäristönsä ja väestönsä laadun mukaisesti. Vastaavan kaavan voi havaita kiinalaisessa ja hindulaisessa sivilisaatiossa, kuten myös monissa sellaisissa joita ei enää ole, kuten Andien sivilisaatiossa ja mesoamerikkalaisessa sivilisaatiossa.
Ajatus ”luonnollisesta sivilisaatiosta” oppaanamme voimme nyt paljastaa lännen epäsivilisaation kehityksen poikkeamia, jotka auttavat ymmärtämään sen epätavallista luonnetta. Tämän epäsivilisaation muotoutuminen sisältää kolme keskeistä historiallista tasoa, joista jokainen on myös reaktio edeltäjäänsä kohtaan:
Siinä missä kiinalainen sivilisaatio perustui laajalti suureen han-väestöön, suunnilleen samoihin aikoihin tapahtuneella Rooman valtakunnan kasvulla ei ollut samankaltaista pohjaa. Tämä johtui erilaisista demografisista ja maantieteellisistä tekijöistä. Roomalaiset aloittivat pienemmästä väestöpohjasta ja laajentuivat hajanaisemman maa-alueen yli. Addendum: sittemmin Kiinana tuntemamme alueen väestö oli kulkenut paljon kapeamman geneettisen pullonkaulan läpi ja oli jo alkuunsa selvästi yhdenmukaisempaa.
Toisin kuin Euroopan ja Välimeren tärkeimmät väestökeskukset, jotka ovat jakautuneet niemimaiksi ja saariksi tai joita halkoo meri tai Alpit, Kiinan väestöä yhdistävät ympäröivät vuoret, aavikko ja meri. Tämä on suosinut maantieteellistä identiteettiä, demografista ja kulttuurista jatkuvuutta, keskittyneisyyttä ja paikallista juurtuneisuutta. Roomalainen sivilisaatio puolestaan muuttui kasvaessaan hajanaisemmaksi ja kehittyi valloitusten, sotilaallisen miehityksen, voitettujen aseistariisumisen ja juuriltaan revityn orjaväestön avulla. Valta siirtyi yhä enemmän syrjäseuduille, sillä siellä piti majaansa armeija.
Kun Rooman valtakunta heikkeni poliittisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti, sen maantieteellinen ja etninen epäyhtenäisyys vahvistui. Jotkut imperiumin osat palasivat vanhempiin etnisiin kulttuureihin – kreikkalaiset ja berberit esimerkiksi – mutta suuressa osassa valtakuntaa oli syntynyt demografinen tyhjiö, joka veti puoleensa uusia kansoja, kuten germaaneja ja myöhemmin arabeja. Verratkaapa tätä kiinalaiseen tai hindulaiseen sivilisaatioon. Dynastioiden romahtaessakin demografinen tasapaino säilyi.
Roomalaistumisen ja kristillistymisen periodit limittyvät. Rooman valtakunnan itä- ja eteläosissa myöhemmin tapahtunut islamisaatio on samantyyppinen ilmiö, joka heijastaa samankaltaisia voimia.
Maantieteellisen moniselitteisyytensä, demografisen hajanaisuutensa, juurien puutteensa ja vaihtuvien keskustensa kanssa painiskeleva roomalainen sivilisaatio viehättyi kristinuskosta sen transsendenttisten, yksinkertaistavien ja keskittävien piirteiden takia. Keisarit näkivät kristinuskossa keinon lujittaa otettaan yhteiskunnasta tuon yhteiskunnan ympärille rakennetun imperiumin hiipuessa. Toisin sanoen se tarjosi korvikkeen orgaaniselle yhtenäisyydelle, joka imperiumilta puuttui.
Imperiumin luisuessa syvemmälle sekasortoon kristinuskosta tuli varjoimperiumi. Kyvyttömänä lyömään barbaarilaumoja taistelussa sivilisaatio vetäytyi kirkkoihinsa ja luostareihinsa ja ryhtyi rakentamaan valtaansa uudelleen tarjoamalla barbaarihallitsijoille samoja etuja kuin se oli tarjonnut keisareille.
Tehdessään valtansa vähemmän näkyväksi kristinusko kykeni myös levittäytymään paljon laajemmalle kuin Rooman legioonat olivat kyenneet. Rooman valtakunnan jäänteiden ja voitokkaan germaanisen kulttuurin lisäksi se tarjosi myös perustan uudelle sivilisaatiolle, jota Huntington kutsuu länsimaiseksi. Sivilisaation jatkuvuuden problematiikan tuntien lienee parempi nimittää sitä lännen edeltäjäksi, kristilliseksi sivilisaatioksi joka kesti ainakin 1700-luvun lopulle.
Roomalaisen sivilisaation ominaispiirteet – sotaisa imperialismi, kolonisaatio, roomalaistaminen ja juureton orjaväestö – juontuivat siitä, että Rooman valtakunta erosi ”luonnollisen sivilisaation” olosuhteista, ja näin oli asian laita myös kristillisessä sivilisaatiossa, jolta myös puuttui maantieteellistä ja demografista yhdenmukaisuutta, keskittyneisyyttä ja juurtuneisuutta.
Tämä sivilisaatio yhdisti laajan maantieteellisen alueen, joka piti sisällään suuren ihmiskirjon. Sen vallan laajetessa ja lujittuessa sen luonnottomuus kävi ilmi seuraavina oireina:
Osittain tämä oli seurausta kristillisen sivilisaation juurettomuudesta ja tuonpuoleista korostavasta luonteesta. Siksi se myös tukahdutti kaikki paikallisuuden ilmenemismuodot tuhoamalla paikalliset jumalat ja perinteet tai sulauttamalla ne omaan pyhimysjoukkoonsa ja juhlakalenteriinsa.
Koska kristillinen sivilisaatio ei voinut alistaa kansoja valtaansa suoraan niin kuin roomalaiset olivat tehneet, siitä kehittyi skitsofreeninen kulttuuri uskonnollisine ja maallisine puolineen. Maallinen puoli oli taipuvainen kehittymään ”luonnollisen sivilisaation” suuntaan, mikä johti Saksan valtakunnan kehittymiseen ja protestanttisten valtioiden nousuun 1500- ja 1600-luvuilla, kun taas uskonnollinen puoli oli taipuvainen vastustamaan tätä kehitystä.
Näiden moninaisten järjestelyjen luonnottomuus johti jatkuviin paineisiin sekä eräänlaiseen paranoiaan, joka synnytti kerettiläisvainojen, ristiretkien, inkvisition, vastapaavien ja lopulta skismojen ja lahkolaisuuden muodossa ilmeneviä hysterian purkauksia. Näissä toimissa ilmennyt fanaattisuus on todiste kristillisen sivilisaation luonnottomuudesta.
Siinä missä modernia länttä määrittävät ”negatiiviset” arvot, kristillistä sivilisaatiota määritti ”positiivisten” arvojen liiallisuus, määräykset jotka säätelivät ja hallitsivat jokaista elämän osa-aluetta ruokavaliosta, pukeutumisesta ja uskomuksista taiteeseen, musiikkiin ja arkkitehtuuriin. Tämä kaikki oli osa sen luonnotonta pyrkimystä pakottaa voimaan sellainen järjestys ja yhtenäisyys, jota ei luonnostaan ollut olemassa.
Islamilainen sivilisaatio Välimeren alueen etelä- ja itäosissa, Persiassa ja Keski-Aasiassa edusti samanlaista vimmaa pystyttää keinotekoinen yhtenäisyys vaikeasti hallittavalle ja monimuotoiselle alueelle.
Sivilisaatioilla, jotka muistuttavat enemmän ”luonnollisen sivilisaation” olosuhteita, kuten hindulaisella, kiinalaisella ja japanilaisella sivilisaatiolla, on harvoin tarvetta olla niin pakkovaltaisia kuin kristillinen ja islamilainen sivilisaatio. Niiden tapa muovata väestöään on vähemmän avoin mutta tehokkaampi.
Vanhan kristillisen sivilisaation romahduksen, joka voidaan käytännön syistä ajoittaa Ranskan vallankumoukseen, ja lännen epäsivilisaation nousun, jonka voi sijoittaa 1960-luvulle, välissä on noin 200 vuoden siirtymäaika. Tuona aikana kristinusko oli tärkeä erityisesti sosiaalisesti yhdistävänä voimana, mutta yhä enemmän alistettu maalliselle, materialistiselle kulttuurille, taloudelle ja hallitsevalle eliitille. On luontevaa nimittää tätä siirtymävaihetta maallis-kristilliseksi sivilisaatioksi.
Täsmälliset kehityskulut, joiden kautta kristillinen sivilisaatio johti maallis-kristilliseen sivilisaatioon ja lopulta moderniin länteen ovat äärimmäisen monimutkaisia, mutta ”luonnollisen sivilisaation” pääpiirteiden tarkastelu viittaa siihen, että länsi ja sen edeltäjät – roomalainen, kristillinen ja maallis-kristillinen sivilisaatio – sisältävät epävakautta, joka heikentää ihanteellisen ”luonnollisen sivilisaation” olosuhteita.
Tämä epävakaus, joka on alkuperältään osittain maantieteellistä, synnyttää sivilisaatioissa äärimmäisyyksiä, jotka ovat reaktioita edeltäviin sivilisaatioihin, kuin jossakin hurjassa siksak-kuviossa. Roomalaisten peittelemättömän aggressiivista militarismia seuraa kristittyjen passiivinen aggressio ja positivistinen moraali, jonka puolestaan syrjäyttävät modernin lännen negatiivinen idealismi ja totalitaariset taipumukset.
Tämän kehityksen viimeisin aste on luonut sivilisaation, jolle sopii parhaiten nimitys ”epäsivilisaatio”, sillä se perustuu pohjimmiltaan ”negatiivisille” arvoille eikä kaikkia muita ja aiempia sivilisaatioita luonnehtiville ”positiivisille” arvoille.
Oikeistolla on taipumusta tarkastella modernin lännen ominaispiirteitä pitkällisen rappion oireina ja todeta Huntingtonin tapaan, että olemme todistamassa vanhuudenheikon sivilisaation spengleriläistä iltaruskoa. Mutta moderni länsi erillisenä – ja se on hyvin erillinen – kokonaisuutena on korkeintaan neljän vuosikymmenen ikäinen.
Miten tämä uusi länsimainen epäsivilisaatio sitten päättyy? Onko se uutena geopoliittisena mutaationa luonnostaan epävakaa ja altis romahtamaan pikemminkin vuosikymmenten kuin vuosisatojen kuluttua, vai saavuttaako se tasapainoisen symbioosin maailmantalouden kanssa? Entä saastuttavatko sen yksilöön vetoavat epäarvot muut sivilisaatiot ja luovat sieluttoman ja väistämättä totalitaarisen globaalin järjestelmän? Entä miten käy niiden, jotka jo elävät sen turmiollisessa vaikutuspiirissä, erityisesti valkoisten eurooppalaisten? Onnistuvatko he hylkäämään ja kumoamaan epäsivilisaation sisältäpäin, vai jatkavatko he sen tukemista tietämättään, kunnes se vääjäämättä jauhaa heidät vähemmistön asemaan? Näin herää vielä viimeinen kysymys: onko epäsivilisaatio riippuvainen valkoisten eurooppalaisten valta-asemasta, ja kohtaako sekin loppunsa tämän valta-aseman myötä?
Sarastus (suomentanut Timo Hännikäinen)
Alkuperäinen artikkeli: The Anti-Civilisation of the West
Joihinkin vetosi hienovaraisesti koodattu rotuerojen tunnustaminen, toisiin islamin leimaaminen jokseenkin epämiellyttäväksi sivilisaatioksi, ja niinpä kirjasta tuli, hyvässä tai pahassa, politiikantutkimuksen merkkipaalu. Tämä tekee siitä ihanteellisen lähtökohdan pohdittaessa sivilisaatioita yleisesti ja lännen problemaattista luonnetta erityisesti.
Teos on siinä mielessä hyvin kirjoitettu, että se tarjoaa riittävän määrän teorioitaan tukevaa tietoa, mutta Huntingtonin tutkielmassa on myös äärimmäisen vääristynyt tuntu, joka kumpuaa seuraavista tekijöistä:
- Uskonnon ylikorostaminen
- Sivilisaatioiden rajojen kyseenalainen määrittely
- Sivilisaation pinnallinen määrittely
- Pelkuruus rotukysymyksessä
- Epäselvyys lännen todellisesta luonteesta
Pikkuseikkoja
Huntingtonin kirjaan sisältyvä ”maailman sivilisaatioiden” kartta esittää yhdeksän sivilisaatiota: länsimaisen, latinalaisamerikkalaisen, afrikkalaisen, islamilaisen, kiinalaisen, hindulaisen (intialaisen), ortodoksisen (pääosin venäläisen), buddhalaisen ja japanilaisen.
Kaavio nojaa tukevasti uskontoon määrittävänä tekijänä. Tämä on erityisen selvää buddhalaisen ”sivilisaation” tapauksessa, joka sisältää niinkin erilaisia maita ja ilmastovyöhykkeitä kuin Thaimaan, Tiibetin ja Mongolian, kolme maata joilla on buddhalaisen uskonnon ohella kovin vähän yhteistä. Ottaen huomioon niiden suhteellisen vähäisen merkityksen, olisi kenties ollut tyylikkäämpää yksinkertaisesti luokitella ne kiinalaisen sivilisaation periferioiksi.
Uskonto on myös ääneen lausumaton perusta länsimaiselle sivilisaatiolle, mikä saa Huntingtonin heittämään katoliset ja protestanttiset maat samaan kasaan ja samanaikaisesti omituisella tavalla sulkemaan Etelä-Amerikan ja Afrikan vahvasti eurooppalaistuneet osat määritelmän ulkopuolelle. Kun otetaan huomioon länsimaiden valtaosan laaja maallistuminen, tämä vaikuttaa oudolta. Uskonto sallii Huntingtonin myös erottavan Venäjän satelliittimaineen lännestä – ja antavan sille Kreikan ikään kuin läksiäislahjaksi! Toinen keskeinen ongelma on Intia. Aivan niin kuin amerikkalaisissa maailmankartoissa on kaksi Intiaa, yksi kummallakin puolella, myös Huntington tuntuu ajattelevan, että niitä on kaksi: hän liittää koko maan samanaikaisesti sekä islamilaiseen että hindulaiseen sivilisaatioon.
Huntington korostaa voimakkaasti islamilaisen sivilisaation sisäsyntyistä aggressiivisuutta ja perustaa näkemyksensä sivilisaation sisäisten konfliktien ja muiden sivilisaatioiden kanssa käytyjen konfliktien määrään. Tämä on vedonnut neokonservatiiveihin, mutta aggressiolle on muitakin ilmeisiä selityksiä, kuten islamin poliittisen yhtenäisyyden puute sekä se, että islamilaisella sivilisaatiolla on naapurinaan useampia vieraita sivilisaatioita kuin muilla.
Yksi Huntingtonin kirjan heikkouksista on se, ettei hän koskaan tee aivan selväksi, mikä sivilisaatio käytännössä on. Paras määritelmä löytyy sivulta 43, mutta sekin on luonnosmainen ja subjektiivinen:
Sivilisaatio on laajin kulttuurinen kokonaisuus. Kylät, kunnat, etniset ryhmät, kansallisuudet, uskonnolliset ryhmät ovat kaikki omia kulttuureitaan kulttuurisen moninaisuuden eri tasoilla. Niinpä sivilisaatio on korkein kulttuurinen ryhmä ja laajin kulttuurinen identiteetti, lukuunottamatta sitä mikä erottaa ihmiset muista lajeista. Sivilisaatio on suurin ”me”, jonka parissa tunnemme olomme kulttuurisesti kotoisaksi erotuksena kaikista ”niistä”.Tässä määritelmässä on olennaisinta, että sivilisaatio on jotakin sellaista jonka osana oleminen ”tuntuu” ihmisistä mukavalta. Tärkeää ei ole se, mihin sivilisaatioon yksilön vanhemmat kuuluivat vaan se, miltä sivilisaatio hänestä tuntuu.
Tämä käytännössä tekee ”sivilisaatiosta” 1900-luvun loppupuolen kulutuskulttuurin ilmentymän. Sivilisaation voi melkeinpä poimia kaupan hyllyltä kuin pesupulveripakkauksen. On tarpeetonta sanoakaan, että tämän periaatteen noudattaminen käytännössä syöksisi Huntingtonin sivilisaatioiden kartan sekasortoon.
Syy miksi Huntington ottaa uskonnon sivilisaatioiden ”lajitteluhatuksi” on se, että se heijastelee löyhästi rotua ja näin tekee hänen tutkielmastaan helpommin omaksuttavan mutta suo hänelle myös mahdollisuuden olla lausumatta kauheaa r-sanaa. Aivan kirjaimellisesti, sillä kirjan sisällysluettelosta ei löydy ”rotua” tai vastaavaa sanaa.
Kuitenkin ajatus erillisistä sivilisaatiovyöhykkeistä on epäsuorasti rodullinen, sillä vain tietynasteinen demografinen tasapaino tekee tällaiset sivilisaatiot mahdolliseksi. Huntingtonin vasemmistolaiset kriitikot tajuavat tämän seikan ja ovat keskittäneet hyökkäyksensä sen ympärille.
Huntingtonin puhe länsimaisesta sivilisaatiosta on ovela tapa herättää henkiin ajatus länsieurooppalaisesta ihmisestä. ”Länsimainen sivilisaatio” on tänä modernina poliittisesti korrektina aikakautena tapa sanoa ”valkoinen rotu”. Huntington tiesi tämän, ja siitä syystä hänen kirjansa on menestynyt niin hyvin, mutta hän tiesi myös ettei voisi sanoa sitä suoraan. Menestyneenä akateemikkona ja vakiintuneen järjestyksen osana hänen täytyi pitää yllä kiistettävyyttä. Hänen oveluutensa oli pelkuruutta.
Lännen ainutlaatuisuus
Mutta se pikkuseikoista! Kirjan keskeinen heikkous piilee sen varsinaisessa ytimessä, ajatuksessa että länsi on vain yksi sivilisaatio muiden joukossa, ja sellaisena vanha, Huntingtonin mukaan Kaarle Suuren aikoihin alkunsa saanut.
Huntington tunnustaa monta kertaa lännen ainutlaatuisuuden sivilisaatioiden joukossa, mutta hän ei onnistu etenemään seuraavalle loogiselle askelmalle, so. pohtimaan onko länsi itse asiassa jotakin aivan muuta:
Länsi selvästi eroaa kaikista muista sivilisaatioista siinä, että sillä on ollut valtava vaikutus kaikkiin muihin sivilisaatioihin vuodesta 1500 lähtien. Se myös käynnisti modernisaation ja teollistumisen, joista on tullut maailmanlaajuisia ilmiöitä, ja sen seurauksena kaikki muut sivilisaatiot ovat yrittäneet saavuttaa lännen vauraudessa ja nykyaikaisuudessa. Tarkoittavatko nämä lännen ominaispiirteet kuitenkaan, että sen kehitys ja dynamiikka ovat erilaiset kuin kaikissa muissa sivilisaatioissa? Historiallinen todistusaineisto ja vertailevan historiantutkimuksen professorien näkemykset eivät tue tätä näkemystä. Tähän päivään mennessä lännen kehitys ei ole merkittävästi eronnut historian tuntemien sivilisaatioiden kehityskaarista.Väittäessään lännen eroavan muista sivilisaatioista Huntington näyttää tarkoittavan sen valtaa, teknologiaa ja varhaista teollistumista. Hän pikemminkin vain kuvaa seurauksia osoittamatta syitä. Tämä lähestymistapa sallii lännen vallan kytkeytyvän epäsuorasti sen valkoisuuteen, mikä suo hänen lukijoilleen hiljaisia, jännittyneitä rodullisen omahyväisyyden hetkiä. Käy yhä selvemmäksi, että Huntingtonin kirja on alitajuista, hienovaraista, keskiluokkaista white pride -pornoa. Mutta henkinen runkkaus on vain henkistä runkkausta, kyvyttömien pyrkimystä tuntea itsensä kyvykkäiksi. Se ei auta meitä ymmärtämään sivilisaation olemusta tai lännen ongelmaa.
Jos länsi on erilainen kuin kaikki muut sivilisaatiot, kyse on selvästikin tärkeästä huomiosta, mutta Huntingtonilla ei juuri ole intoa pohtia tätä kysymystä, vaikka se kaipaa kipeästi syvempää analyysiä. Mutta kuinka meidän oikein pitäisi lähestyä aihetta? Tavanomaisen akateemisen menetelmän mukaisesti olisi ensin valittava teoria, sitten siivilöitävä sekasortoista tietosilppua kunnes joukosta löytyisi alustavaa näkemystä vahvistavia tosiseikkoja ja lukuja.
Tämän petollisen keinon käyttämisen sijaan viittaan laajempiin empiirisiin vertailukohtiin, jotka osoittavat lännen ainutlaatuisuuden helposti havaittavalla ja objektiivisella tavalla. Kolme vertailualuettani ovat:
- Sivilisaation morfologia
- Sivilisaation jatkuvuus
- Sivilisaation käyttäytyminen
Sivilisaation morfologia
Kuten mailla, myös sivilisaatioilla on määrätyt muodot. Vaikka niiden rajat saattavat olla vähemmän selkeät, sivilisaatioilla on tapana sijoittua tietyille maapallon alueille. Tämän empiirisen mittatikun avulla voimme nähdä, että kaikilla sivilisaatioilla paitsi lännellä on jokseenkin kiinteä muoto.
Länsi on puolestaan muodoltaan hajanainen: sen ydin on Euroopassa, suurin alue tuhansia kilometrejä kauempana lännessä, ja jotkut sen osat ovat hajallaan ympäri maailmaa, niinkin kaukaisissa paikoissa kuin Australiassa, Uudessa-Seelannissa, ja Huntingtonin kartan mukaan jopa Ranskan Guyanassa.
huntingtonMallin tilkkutäkkimäisyys olisi vielä selvempää, jos Etelä-Amerikan ja Afrikan eurooppalaistuneimmat osat luettaisiin lännen osiksi. Mutta siinä tapauksessa rotukysymys olisi noussut Huntingtonin makutottumukset huomioiden liian selvästi esiin.
Kiinnostavaa kyllä, morfologian hajanaisuuden voi havaita myös tarkastellessa keskiaikaista länttä ja tärkeintä sitä edeltänyttä sivilisaatiota, nimittäin Rooman valtakuntaa.
Koska Palestiinassa, osissa Kreikkaa, Baltian kaukaisemmilla alueilla ja jopa Grönlannissa oli länsimaisia enklaaveja ja vieras sivilisaatio hallitsi suurta osaa Iberian niemimaasta, myös keskiaikainen länsi oli erikoisen muotoinen sivilisaatio. Samaa voidaan sanoa Rooman valtakunnasta, jonka suurin ongelma olivat aina kömpelösti piirretyt, ylipitkät rajat – esimerkiksi Daakia! Tiukan morfologisin termein länneltä ja sen edeltäjiltä on aina puuttunut melkein kaikille muille muille sivilisaatioille tunnusomainen kiinteys. Imperiumimainen kurottautuminen on aina ollut kanssamme.
Sivilisaation jatkuvuus
Nykyinen Kiina on edelleen olennaisilta osin sama sivilisaatio kuin Ming- tai Han-kausilla. Vastaavat huomiot pätevät islamilaiseen ja hindulaiseen sivilisaatioon, ja jopa kiivaasti modernisoituun japanilaiseen sivilisaatioon.
Lännessä puolestaan on merkittäviä epäjohdonmukaisuuksia. Tänään vallitsevat arvot ja ominaispiirteet ovat aivan erilaisia kuin 100 vuotta sitten vallinneet, jotka puolestaan eroavat merkittävästi niistä, jotka vallitsivat 500 tai 1000 vuotta sitten, jolloin Kristusta tuputettiin tanskalaisille jonkinlaisena soturijumalana. Lyhyesti sanottuna länsi on virtaus.
Sivilisaation käyttäytyminen
Kansojen maantieteellisistä ja historiallisista rajoista johtuen tämä on ilmeisin eroavaisuus lännen ja muiden välillä. On asioita, joita tavanomaiset sivilisaatiot tekevät mutta länsi ei tee, ja päinvastoin. Tätä voidaan selittää seuraavilla kategorioilla:
- Demografia
- Teknologia
- Konflikti
- Propaganda
Demografia
Kenties huomattavin asia, jota länsi ei nykyisin tee, on demografinen itsepuolustus. Sivilisaatioiden suuri enemmistö yrittää vanhuudenheikkoinakin estää väestönsä demografisen korvaamisen. Länttä puolestaan pidetään mahtavimpana sivilisaationa, mutta kuitenkin se sallii ulkopuolisten laajamittaisen tunkeutumisen alueilleen ja jopa rohkaisee sitä.
Kiintoisaa on, että lähimpänä tällaista käyttäytymismallia on islamilainen sivilisaatio, jolla on merkittäviä makrohistoriallisia samankaltaisuuksia kristittyjen maiden kanssa. Myös se salli suurten ihmisvirtojen pääsyn alueelleen etelästä tulleiden orjien ja pohjoisesta tulleiden palkkasoturien muodossa, mikä aiheutti yhden kiinnostavimmista geneettisistä sekoituksista, joita ”arabi”maista löytyy. Mutta tässäkin tapauksessa tulijat yritettiin selvästi pitää alistetussa asemassa, vaikkakin seltsukkien ja mamelukkien kaltaisten ”orjasotureiden” kohdalla tämä selvästi epäonnistui.
Länsi päinvastoin tarjoaa tulijoille ilmaisen terveydenhoidon, asumisen, sosiaaliturvan ja lukemattomia muita etuja, mukaanlukien puolet Yhdysvaltain presidenttiydestä. Ja mitä erilaisempia tulijat ovat, sitä innokkaammin länsi näyttää avaavan heille ovensa ja tukevan heitä. Siinä missä itäeurooppalaisten oletetaan tekevän töitä päästäkseen Länsi-Eurooppaan, somalien, afgaanien ja kongolaisten täytyy vain ilmestyä paikalle. Näin näytetään tehokkaasti vihreää valoa väestön rodulliselle korvautumiselle ja sivilisaation demografisen luonteen radikaalille muutokselle.
Kaikkiin aiempiin sivilisaatioihin verrattuna tällaiset käyttäytymismallit ovat selviä poikkeamia. Jotkut yrittävät selittää tätä modernisaation seuraukseksi, mutta muut yhtä modernit ja taloudellisesti kehittyneet sivilisaatiot, kuten japanilainen ja kiinalainen sivilisaatio, eivät suostu toimimaan samalla tavalla.
Teknologia
Toinenkin lännen käyttäytymismalli on yhtä ainutlaatuinen ja hämmentävä. Siinä missä muut sivilisaatiot yrittävät mustasukkaisesti varjella taloudellisia, sotilaallisia ja teknologisia etujaan, länsi tekee kaikkensa helpottaakseen massiivisia teknologian ja teollisuuden siirtoja.
Kiinalaiset tunnetusti varjelivat tarkasti taloussalaisuuksiaan kieltämällä silkkitoukkien ja teekasvien maastaviennin, niin että niitä jouduttiin salakuljettamaan ulkomaille. Posliininvalmistamisen salaisuudet olivat niin tarkkaan varjeltuja, että Meissenin savenvalajien piti itse keksiä ne uudelleen.
Konflikti
Kaikki sivilisaatiot joutuvat konflikteihin muiden sivilisaatioiden kanssa lukuisista ymmärrettävistä, joskaan ei aina kehuttavista, syistä. Joskus tällaiset konfliktit ovat esittäneet tärkeää roolia kehityksessä. Lännestä tekee kuitenkin ainutlaatuisen sen konfliktien tarkoituksettomuus. Erityisesti tämä pätee nykyään, kun katsomme televisiosta kuinka sotilaat partioivat Afganistanin kylissä ja avustusjärjestöt yrittävät kääntää Female Eunuchia farsiksi.
Jälleen herää kiusaus pitää tätä jonkinlaisena modernisaation sivutuotteena, mutta keskiajalta ja antiikista voi löytää yllättävän samankaltaisia esimerkkejä, huomattavimpina ristiretket ja roomalaisten yritykset alistaa valtaansa taloudellisesti merkityksettömät erämaat kuten Germania ja Kaledonia. Ennen näitä olivat myös Aleksanteri Suuren sankarilliset mutta pohjimmiltaan hyödyttömät sotaretket Keski-Aasiassa.
Propaganda
Normaalisti sivilisaatioilla on identiteetti. Niiden jäsenet tietävät miettimättä tai erikseen sanomatta, keitä he ovat. He pikemminkin huokuvat olemustaan kuin kuuluttavat sitä kaikille. Länsi päinvastoin yrittää aina tuoda julki ja propagoida olemustaan, vakuutella ja kuuluttaa arvojaan, aivan kuin se olisi epävarma niistä. Syy tähän on varsin yksinkertainen. Lännen arvot ovat pääosin merkityksettömiä universaaleja ja negatiiveja, jotka ovat mahdollisia vain alituisen vakuuttelun takia.
Lännen arvot
Ennen kuin selitän täsmällisesti lännen arvojen negatiivisuuden, on hyväksi luoda viitekehys tarkastelemalla, kuinka länsimaisen sivilisaation ominaispiirteet ovat muuttuneet.
Huntingtonin määritelmä ”länsimaisen sivilisaation” arvoista on oikeastaan satunnaisotos siitä mitä ”nuo toiset ovat sanoneet”, mutta akateeminen muoto pakottaa hänet panemaan sekasotkunsa allekkain. Hän listaa (s. 69-71) seuraavat modernisaatiota edeltävän lännen tärkeimmiksi arvoiksi:
- Antiikin perintö
- Katolilaisuus ja protestanttisuus
- Eurooppalaiset kielet
- Maallisen ja hengellisen vallan erottaminen toisistaan
- Sosiaalinen pluralismi (puhutaan myös ”erillisistä autonomisista ryhmistä”)
- Edustuselimet (joilla Huntington tarkoittaa moninapaisia parlamentteja, kuten Ranskan säätyjä ja Britannian ala- ja ylähuonetta)
- Individualismi
Näiden seitsemän ominaispiirteen lähempi tarkastelu todistaa välittömästi tärkeän havainnon länsimaisen sivilisaation epäjohdonmukaisuudesta. Huntington ei selvästikään kuvaa sitä länttä, jossa me elämme. Menneisyys ei tässä tapauksessa ole niinkään vieras maa kuin vieras sivilisaatio.
Nykyhetkestä katsoen Huntingtonin lista alkaa hajota osiin ja muuntua silmien edessä. Kohdat 1,2,4 ja 6 ovat selvästi vanhentuneita. Lisäksi jopa aiemmin historiassa kohta 4 toimi tehokkaana vastavoimana ja rajoituksena kohdalle 2, ja niin on pitkältyi nytkin, kun uskonto on lähinnä vain henkilökohtainen asia, jolla on vähemmän yhteiskunnallista merkitystä kuin kampauksella.
Jos pyrimme säilyttämään sivilisaation johdonmukaisuuden periaatteen pitäytymällä Huntingtonin listassa niin tiukasti kuin mahdollista, on silti tehtävä merkittäviä muutoksia sen päivittämiseksi omaan aikaamme.
Kohdat 1 ja 4 on hylättävä kokonaan. Antiikin perintö on nykyään äärimmäisen epäsuosittu akateeminen tutkimuskohde, ja maallisen ja hengellisen vallan erottamisessa on järkeä vain siellä, missä hengellinen valta on vahva, eikä se selvästikään ole sitä lännessä. Jäljelle jäävät kohdat 2,3,5 ja 6 on määriteltävä radikaalisti uudelleen.
Katolilaisuus ja protestanttisuus supistuvat ”vähäpätöiseksi ja vapaavalintaiseksi kristilliseksi identiteetiksi”. Ilmaus ”eurooppalaiset kielet” ei enää kuvaa lännen kasvavaa kielellistä monimuotoisuutta, ja pitää kenties korvata termillä ”Baabelin torni”. Sosiaalisen pluralismin määritelmään kuuluvat ”erilaiset autonomiset ryhmät” voidaan korvata ”erilaisilla rodullisilla ja seksuaalisilla identiteettiryhmillä” ja edustuselinten tilalla ovat ”jakaantunut äänestäjäkunta ja erillinen ammattipoliitikkojen luokka.” Kaksi hylättyä ominaispiirrettä voidaan korvata kahdella uudella. Koska antiikin perintöä vaalittiin pitkälti yliopistoissa, sen paikan voi täyttää ”kulttuurimarxilaisuudella ja poliittisella korrektiudella”, jotka vallitsevat niissä nyt. Vanhassa hengellisen ja maallisen vallan erossa piilevä kiistämisen elementti voidaan korvata vastaavalla antinationalismilla, jota voisi nimittää myös ”valkoiseksi syyllisyydeksi”. Näin saamme Huntingtonin listasta raskaasti editoidun version, joka kuvaa länttä sellaisena kuin tunnemme sen tänään:
- Kulttuurimarxilaisuus ja poliittinen korrektius
- Vähäpätöinen ja vapaavalintainen kristillinen identiteetti
- Baabelin torni
- Valkoinen syyllisyys
- Sosiaalinen pluralismi (erilaiset rodulliset ja seksuaaliset identiteettiryhmät)
- Jakautunut äänestäjäkunta ja erillinen ammattipoliitikkojen luokka
- Individualismi (atomisoituminen)
Sivilisaatio on positiivinen
Vaikka tämä onkin viihdyttävää, Huntingtonin kategorioissa pitäytyminen vie selvästikin liikaa aikaa. Nykyään länsimaisista arvoista puhuttaessa tarkoitetaan ”vapautta”, ”valinnanvapautta”, ”yksilönvapautta”, ”tasa-arvoa”, ”ihmisoikeuksia”, ja niin edelleen. Nämä ovat ihania sanoja ja tosiaankin sellaisia, joita useimmat meistä vaistomaisesti kannattavat. Mutta me rakastamme niitä siksi, että ne ovat negatiivisia ja merkityksettömiä.
”Negatiivinen” on latautunut sana, joten minun on nyt pakko ”purkaa” se. En tarkoita negatiivisella huonoa, synkkää tai masentavaa, vaan negatiivista miltei matemaattisessa merkityksessä: puuttumista, aukkoa, tyhjää tilaa, joka on täyttymätön ja muodoton, tyhjyyttä.
miley 2Tämän takia me pidämme näistä sanoista. Juuri niiden merkityksettömyys vetoaa meihin. Kuullessamme ne ajattelemme välittömästi omaa vapauttamme, omaa valinnanvapauttamme ja omaa yksilöllisyyttämme. Toisin sanoen otamme onton sanan ja täytämme sen itsellämme. ”Vapaus” on itsessään merkityksetöntä. Siitä tulee merkityksellistä vasta kun keksimme, miten käyttää sitä. Tämä selittää moisen retoriikan voiman ja suosion. Mutta kun tämä periaate ulotetaan koskemaan koko yhteiskuntaa tai sivilisaatiota, ongelmia syntyy varmasti.
Kun janoamme omaa vapauttamme, saatamme vastustaa muiden vapautta. Heteroseksuaali saattaa halveksia avointa homoseksuaalia (ja toisinpäin), alkuperäisasukas voi paheksua määrätietoista tulokasta (ja toisinpäin), joten ”vapaus”, ”valinnanvapaus”, ”yksilönvapaus” ja muut joudutaan pakottamaan voimaan ylhäältä käsin. Tämä synnyttää taipumuksen totalitarismiin, joka kulkee käsi kädessä näiden negatiivisten arvojen myönteisen individualismin kanssa.
Oikea sivilisaatio on sisimmältään kollektiivinen ja positiivinen, eikä siksi tarvitse valtion voimaan pakottamia ”arvoja”. Se pyrkii luomaan ihmisten välille tietynasteista yhtenäisyyttä ja myötämielisyyttä yhteisen kulttuurin, historian, moraalin ja tapojen avulla. Tämä on mahdollista ainoastaan ”positiivisten” arvojen avulla.
Mutta ”positiivinenkin” on latautunut sana, joten minun täytyy ”purkaa” sekin. En tarkoita positiivisella hyvää, hienoa tai mahtavaa, vaan positiivista miltei matemaattisessa merkityksessä: jotakin läsnäolevaa, jotakin selkeää ja todellista, lujaa ideaa, uskomusta, täsmällistä mielipidettä henkisen tyhjiön sijaan.
Yksi sivilisaation tehtävistä on muovata ihmisiä, antaa heille yhteiset säännöt, tapa katsoa maailmaa, sekä identiteetti. Länsi puolestaan perustuu tämän sivilisaatiomääritelmän negaatiolle. Kaikkia sen jäänteitä, kuten kristillistä käsitystä homoseksuaalisuuden vääryydestä tai tunteellista suhtautumista kansalliseen identiteettiin, vastaan hyökätään vallanpitäjien ja epäsivilisaation kontrolloidun kulttuurin taholta.
Tuhoamalla sivilisaation kollektiiviset ja korrektiiviset periaatteet nykyinen länsi uhkaa omaa yhtenäisyyttään ja on siten pakotettu tukeutumaan totalitaarisiin korvikkeisiin. Lännen moraalisuus muuttuu epämoraalisuuden pakottamiseksi voimaan: homojen oikeuksiksi, sikiöiden joukkomurhaksi, avioerojen ja yhden vanhemman perheiden kulttuuriksi, maahanmuuttajien etuoikeuksiksi kantaväestön yli, kaikkien poikkeamien pakotetuksi samanarvoisuudeksi normaaliuden kanssa. Samalla kaikesta identitaarisuudesta tulee negatiivista, kuulumattomuutta halveksittuihin ryhmiin: ”rasisteihin”, ”uusnatseihin” ja ”vihaajiin”, jotka haluavat positiivista sivilisaatioidentiteettiä.
”Luonnollinen sivilisaatio”
Juurettomalla epäsivilisaatiolla on syvät juuret, jotka kulkevat kaiken sivilisaatioksi luokiteltavan läpi ja vaikuttavat siinä. Mutta sairauden diagnosoidakseen on ensin määriteltävä terveys. Sitä varten tarvitsemme työhypoteesin ”luonnollisesta sivilisaatiosta”.
Onnekseni satun asumaan melko lähellä sellaista. Yhdeksästä Huntingtonin kirjaansa sisällyttämästä sivilisaatiosta pienin on Japani, joka on ollut asuinmaani usean viime vuoden ajan. Joten, mitkä ominaispiirteet kuuluvat ”luonnolliseen sivilisaatioon”? Yksinkertainen deduktiivinen päättely johtaa seuraaviin:
- Maantieteellinen identiteetti
- Kulttuurinen jatkuvuus
- Demografinen jatkuvuus
- Keskittyneisyys (symbolisia, kulttuurisia tai uskonnollisia keskuksia ja sydänmaita)
- Paikallinen juurtuneisuus
- Mukautettu avoimuus
Japanilainen sivilisaatio on vahva kaikissa kuudessa yllämainitussa. Saaristona sillä on selkeä maantieteellinen identiteetti, joka on säilynyt keskeytyksettä tuhansia vuosia. Tämä on sallinut sen kehittää korkeatasoisen keskittyneisyyden (Kioton ja Isen kaltaisten kulttuuristen ja uskonnollisten keskusten avulla) ja paikallisen juurtuneisuuden, jossa ihmiset tuntevat syvää yhteenkuuluvuutta kotikaupunkeihinsa ja esi-isiensä hautapaikkoihin.
Ensimmäisten neljän ominaisuuden mahdollinen varjopuoli on nurkkakuntaisuus, joka voi johtaa sivilisaation köyhtymiseen teknologian ja muiden ideoiden suhteen. Japani on kuitenkin aina ollut avoin muille kulttuureille ja sivilisaatioille, varsinkin kiinalaiselle ja länsimaiselle sivilisaatiolle, ja onnistunut rikastuttamaan sivilisaatiotaan tuhoamatta sitä tai korvaamatta sitä jollakin muulla.
Omilleen jätettyinä sivilisaatiot ovat taipuvaisia kehittymään samansuuntaisesti, vaikka selvästikin kukin niistä tekisi sen omalla tavallaan, omalla tasollaan ja ympäristönsä ja väestönsä laadun mukaisesti. Vastaavan kaavan voi havaita kiinalaisessa ja hindulaisessa sivilisaatiossa, kuten myös monissa sellaisissa joita ei enää ole, kuten Andien sivilisaatiossa ja mesoamerikkalaisessa sivilisaatiossa.
Epäsivilisaation itämisaika
- Roomalaistuminen
- Kristillistyminen
- Liberalisoituminen
Roomalaistuminen
Siinä missä kiinalainen sivilisaatio perustui laajalti suureen han-väestöön, suunnilleen samoihin aikoihin tapahtuneella Rooman valtakunnan kasvulla ei ollut samankaltaista pohjaa. Tämä johtui erilaisista demografisista ja maantieteellisistä tekijöistä. Roomalaiset aloittivat pienemmästä väestöpohjasta ja laajentuivat hajanaisemman maa-alueen yli. Addendum: sittemmin Kiinana tuntemamme alueen väestö oli kulkenut paljon kapeamman geneettisen pullonkaulan läpi ja oli jo alkuunsa selvästi yhdenmukaisempaa.
Toisin kuin Euroopan ja Välimeren tärkeimmät väestökeskukset, jotka ovat jakautuneet niemimaiksi ja saariksi tai joita halkoo meri tai Alpit, Kiinan väestöä yhdistävät ympäröivät vuoret, aavikko ja meri. Tämä on suosinut maantieteellistä identiteettiä, demografista ja kulttuurista jatkuvuutta, keskittyneisyyttä ja paikallista juurtuneisuutta. Roomalainen sivilisaatio puolestaan muuttui kasvaessaan hajanaisemmaksi ja kehittyi valloitusten, sotilaallisen miehityksen, voitettujen aseistariisumisen ja juuriltaan revityn orjaväestön avulla. Valta siirtyi yhä enemmän syrjäseuduille, sillä siellä piti majaansa armeija.
Kun Rooman valtakunta heikkeni poliittisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti, sen maantieteellinen ja etninen epäyhtenäisyys vahvistui. Jotkut imperiumin osat palasivat vanhempiin etnisiin kulttuureihin – kreikkalaiset ja berberit esimerkiksi – mutta suuressa osassa valtakuntaa oli syntynyt demografinen tyhjiö, joka veti puoleensa uusia kansoja, kuten germaaneja ja myöhemmin arabeja. Verratkaapa tätä kiinalaiseen tai hindulaiseen sivilisaatioon. Dynastioiden romahtaessakin demografinen tasapaino säilyi.
Kristillistyminen
Roomalaistumisen ja kristillistymisen periodit limittyvät. Rooman valtakunnan itä- ja eteläosissa myöhemmin tapahtunut islamisaatio on samantyyppinen ilmiö, joka heijastaa samankaltaisia voimia.
Maantieteellisen moniselitteisyytensä, demografisen hajanaisuutensa, juurien puutteensa ja vaihtuvien keskustensa kanssa painiskeleva roomalainen sivilisaatio viehättyi kristinuskosta sen transsendenttisten, yksinkertaistavien ja keskittävien piirteiden takia. Keisarit näkivät kristinuskossa keinon lujittaa otettaan yhteiskunnasta tuon yhteiskunnan ympärille rakennetun imperiumin hiipuessa. Toisin sanoen se tarjosi korvikkeen orgaaniselle yhtenäisyydelle, joka imperiumilta puuttui.
Imperiumin luisuessa syvemmälle sekasortoon kristinuskosta tuli varjoimperiumi. Kyvyttömänä lyömään barbaarilaumoja taistelussa sivilisaatio vetäytyi kirkkoihinsa ja luostareihinsa ja ryhtyi rakentamaan valtaansa uudelleen tarjoamalla barbaarihallitsijoille samoja etuja kuin se oli tarjonnut keisareille.
Tehdessään valtansa vähemmän näkyväksi kristinusko kykeni myös levittäytymään paljon laajemmalle kuin Rooman legioonat olivat kyenneet. Rooman valtakunnan jäänteiden ja voitokkaan germaanisen kulttuurin lisäksi se tarjosi myös perustan uudelle sivilisaatiolle, jota Huntington kutsuu länsimaiseksi. Sivilisaation jatkuvuuden problematiikan tuntien lienee parempi nimittää sitä lännen edeltäjäksi, kristilliseksi sivilisaatioksi joka kesti ainakin 1700-luvun lopulle.
Roomalaisen sivilisaation ominaispiirteet – sotaisa imperialismi, kolonisaatio, roomalaistaminen ja juureton orjaväestö – juontuivat siitä, että Rooman valtakunta erosi ”luonnollisen sivilisaation” olosuhteista, ja näin oli asian laita myös kristillisessä sivilisaatiossa, jolta myös puuttui maantieteellistä ja demografista yhdenmukaisuutta, keskittyneisyyttä ja juurtuneisuutta.
Tämä sivilisaatio yhdisti laajan maantieteellisen alueen, joka piti sisällään suuren ihmiskirjon. Sen vallan laajetessa ja lujittuessa sen luonnottomuus kävi ilmi seuraavina oireina:
- Aivopesty juureton eliitti
- Maantieteellinen hajanaisuus
- Paikallisuuden tukahduttaminen
- Kulttuurinen skitsofrenia
- Joukkohysterian purkaukset
Osittain tämä oli seurausta kristillisen sivilisaation juurettomuudesta ja tuonpuoleista korostavasta luonteesta. Siksi se myös tukahdutti kaikki paikallisuuden ilmenemismuodot tuhoamalla paikalliset jumalat ja perinteet tai sulauttamalla ne omaan pyhimysjoukkoonsa ja juhlakalenteriinsa.
Koska kristillinen sivilisaatio ei voinut alistaa kansoja valtaansa suoraan niin kuin roomalaiset olivat tehneet, siitä kehittyi skitsofreeninen kulttuuri uskonnollisine ja maallisine puolineen. Maallinen puoli oli taipuvainen kehittymään ”luonnollisen sivilisaation” suuntaan, mikä johti Saksan valtakunnan kehittymiseen ja protestanttisten valtioiden nousuun 1500- ja 1600-luvuilla, kun taas uskonnollinen puoli oli taipuvainen vastustamaan tätä kehitystä.
Näiden moninaisten järjestelyjen luonnottomuus johti jatkuviin paineisiin sekä eräänlaiseen paranoiaan, joka synnytti kerettiläisvainojen, ristiretkien, inkvisition, vastapaavien ja lopulta skismojen ja lahkolaisuuden muodossa ilmeneviä hysterian purkauksia. Näissä toimissa ilmennyt fanaattisuus on todiste kristillisen sivilisaation luonnottomuudesta.
Siinä missä modernia länttä määrittävät ”negatiiviset” arvot, kristillistä sivilisaatiota määritti ”positiivisten” arvojen liiallisuus, määräykset jotka säätelivät ja hallitsivat jokaista elämän osa-aluetta ruokavaliosta, pukeutumisesta ja uskomuksista taiteeseen, musiikkiin ja arkkitehtuuriin. Tämä kaikki oli osa sen luonnotonta pyrkimystä pakottaa voimaan sellainen järjestys ja yhtenäisyys, jota ei luonnostaan ollut olemassa.
Islamilainen sivilisaatio Välimeren alueen etelä- ja itäosissa, Persiassa ja Keski-Aasiassa edusti samanlaista vimmaa pystyttää keinotekoinen yhtenäisyys vaikeasti hallittavalle ja monimuotoiselle alueelle.
Liberalisoituminen
Sivilisaatioilla, jotka muistuttavat enemmän ”luonnollisen sivilisaation” olosuhteita, kuten hindulaisella, kiinalaisella ja japanilaisella sivilisaatiolla, on harvoin tarvetta olla niin pakkovaltaisia kuin kristillinen ja islamilainen sivilisaatio. Niiden tapa muovata väestöään on vähemmän avoin mutta tehokkaampi.
Vanhan kristillisen sivilisaation romahduksen, joka voidaan käytännön syistä ajoittaa Ranskan vallankumoukseen, ja lännen epäsivilisaation nousun, jonka voi sijoittaa 1960-luvulle, välissä on noin 200 vuoden siirtymäaika. Tuona aikana kristinusko oli tärkeä erityisesti sosiaalisesti yhdistävänä voimana, mutta yhä enemmän alistettu maalliselle, materialistiselle kulttuurille, taloudelle ja hallitsevalle eliitille. On luontevaa nimittää tätä siirtymävaihetta maallis-kristilliseksi sivilisaatioksi.
Positiivisesta negatiiviseen
Täsmälliset kehityskulut, joiden kautta kristillinen sivilisaatio johti maallis-kristilliseen sivilisaatioon ja lopulta moderniin länteen ovat äärimmäisen monimutkaisia, mutta ”luonnollisen sivilisaation” pääpiirteiden tarkastelu viittaa siihen, että länsi ja sen edeltäjät – roomalainen, kristillinen ja maallis-kristillinen sivilisaatio – sisältävät epävakautta, joka heikentää ihanteellisen ”luonnollisen sivilisaation” olosuhteita.
Tämä epävakaus, joka on alkuperältään osittain maantieteellistä, synnyttää sivilisaatioissa äärimmäisyyksiä, jotka ovat reaktioita edeltäviin sivilisaatioihin, kuin jossakin hurjassa siksak-kuviossa. Roomalaisten peittelemättömän aggressiivista militarismia seuraa kristittyjen passiivinen aggressio ja positivistinen moraali, jonka puolestaan syrjäyttävät modernin lännen negatiivinen idealismi ja totalitaariset taipumukset.
Tämän kehityksen viimeisin aste on luonut sivilisaation, jolle sopii parhaiten nimitys ”epäsivilisaatio”, sillä se perustuu pohjimmiltaan ”negatiivisille” arvoille eikä kaikkia muita ja aiempia sivilisaatioita luonnehtiville ”positiivisille” arvoille.
Oikeistolla on taipumusta tarkastella modernin lännen ominaispiirteitä pitkällisen rappion oireina ja todeta Huntingtonin tapaan, että olemme todistamassa vanhuudenheikon sivilisaation spengleriläistä iltaruskoa. Mutta moderni länsi erillisenä – ja se on hyvin erillinen – kokonaisuutena on korkeintaan neljän vuosikymmenen ikäinen.
Miten tämä uusi länsimainen epäsivilisaatio sitten päättyy? Onko se uutena geopoliittisena mutaationa luonnostaan epävakaa ja altis romahtamaan pikemminkin vuosikymmenten kuin vuosisatojen kuluttua, vai saavuttaako se tasapainoisen symbioosin maailmantalouden kanssa? Entä saastuttavatko sen yksilöön vetoavat epäarvot muut sivilisaatiot ja luovat sieluttoman ja väistämättä totalitaarisen globaalin järjestelmän? Entä miten käy niiden, jotka jo elävät sen turmiollisessa vaikutuspiirissä, erityisesti valkoisten eurooppalaisten? Onnistuvatko he hylkäämään ja kumoamaan epäsivilisaation sisältäpäin, vai jatkavatko he sen tukemista tietämättään, kunnes se vääjäämättä jauhaa heidät vähemmistön asemaan? Näin herää vielä viimeinen kysymys: onko epäsivilisaatio riippuvainen valkoisten eurooppalaisten valta-asemasta, ja kohtaako sekin loppunsa tämän valta-aseman myötä?
Sarastus (suomentanut Timo Hännikäinen)
Alkuperäinen artikkeli: The Anti-Civilisation of the West
